torstai 30. maaliskuuta 2017

A Minority The World Forgot


My Instagram feed is, besides the U.S. politics, packed with stories about different groups and their problems - women, veterans, children, transgender people, people with all kinds of sexual  orientations (or lack of that), different races, ethnic groups and religions, competing about which one is the most oppressed and misunderstood. Observe: there's no way I'd belittle anyone's experience and my heart goes to everyone who feels bullied or discriminated for any reason. 
I simply came to think about one minority that no-one talks about these days. Do you know what these gentlemen had in common? Have you ever tried to write neatly with your left hand - there are two possible ways, of which none is good. Either you let the writing hand hang lightly on the text you just wrote and try not to smear it too much, or you turn the paper and try to write kind of above the line, which hurts your hand and the result is still not
good. The side of your hand gets dirty and people make fun of your problem. Some find it hilarious to see you write, and some say you're just pretending, because they know for a fact that people should use the right hand.
On my first day at school, the teacher ordered me to the chalk board in front of everyone and made me write my name with both my hands - when the result was obviously better with the left hand, she decided that I'd be allowed to use it for writing. Needless to say, she didn't make the right-handers to test their left hand writing. But I was still lucky, because my aunt had been forced to learn to use her right hand, although she had been clearly a left-hander even since a toddler - and still is. The chair in the other picture reminds me of the day I took the written test for my driver's license. There are thousands of class rooms equipped with this kind of furniture - good idea, and the writing board can be on either sides, but personally I have never encountered one assembled for left-handers. I passed my written test and even got the traffic signs right, but it was not easy to focus when my back started aching after the first five minutes and the papers just didn't fit on the table in any position.
Other nuisances for us are scissors, phones (especially wallet cases), buttons, zippers, knives, cake
servers, remote controls, doors, screwdrivers, screw tops, knitting and crocheting - to mention a few. The controls in most electric equipment are planned for right-handers. When I make coffee, the scale for the water amount is on the right hand side. Numeric keys are on the right side of a keyboard. There are guitars for left-handers, but not many have access to a such when they learn to play. Last but not least, it's impossible to leaf through a book or a magazine with your left hand, and I've never learned to do that with the right.
These examples are mostly first world problems, but I'm sure there are likewise challenges for left-handers in any culture. I won't even start with the view on the left hand as something bad, a hand reserved for dirty tasks. I have not heard of a language in which the
left would be associated as better or with "right" things, but in practically any culture the right is
 good, normal and, well - right. Being a left-hander must affect the way you see the world, and to a certain extent it makes your life more difficult compared with the right-handers. It can be seen as a handicap, but on the other hand, it also forces you to find solutions and work your way around many daily inconveniences. They do say that what doesn't kill you, makes you stronger - and there does seem to be a lot of famous and successful people who sign their autographs with the left hand.
Instagram-feediini tulvii, USA:n politiikan ohella, juttuja ryhmistä joilla on ongelmia - naiset, veteraanit, lapset, transsukupuoliset, erilaiset seksuaaliset suuntautumiset (tai suuntautumisen puute), eri rodut, etniset ryhmät ja uskonnot, kilpailemassa kuka on eniten sorrettu tai väärinymmärretty. Huom: en todellakaan vähättele kenenkään kokemuksia ja olen kaikkien niiden puolella, joita kiusataan tai syrjitään minkä tahansa syyn vuoksi.Tulin kuitenkin ajatelleeksi erästä vähemmistöä, jota ei ole edes mainittu pitkään aikaan.
Tiedätkö, mikä yhdistää 1. kuvan herroja? Oletko joskus yrittänyt kirjoittaa siististi vasemmalla kädellä - siihen on kaksi tapaa, joista kumpikaan ei toimi. Joko annat käden roikkua juuri kirjoitetun tekstin päällä ja yrität sotkea mahdollisimman vähän, tai käännät paperia ja yrität ikään kuin kirjoittaa rivin yläpuolelle, mikä sattuu käteen ja tulos on silti huono. Kädensyrjä sotkeentuu ja ihmiset nauravat ongelmallesi. Joistakin on hillittömän huvittavaa katsoa kun kirjoitat, ja toiset taas uskovat että teeskentelet, koska kaikki tietävät että oikea käsi on parempi.
Ensimmäisenä päivänä koulussa opettaja pyysi minut taululle kaikkien eteen ja käski kirjoittaa nimeni kummallakin kädellä - kun vasemmalla tuli selvästi parempaa jälkeä, hän päätti että saisin käyttää sitä kirjoittamiseen. Lienee turha mainita, että oikeakätisten ei tarvinnut testata vasemmalla kirjoittamista. Olin silti onnekas, koska tätini oli pakotettu kirjoittamaan oikealla, vaikka hän oli ollut vasenkätinen taaperosta saakka - ja on edelleen. Toisen kuvan tuoli muistuttaa siitä, kun olin autokoulun teoriakokeessa. Tuollaisia on tuhansissa luokkahuoneissa ja idea on hyvä, ja pöytäosa voi olla kummalla puolella tahansa, mutta itse en ole koskaan nähnyt livenä vasenkätisten versiota.
 Pääsin läpi kokeesta ja liikennemerkitkin menivät hyvin, mutta oli vaikea keskittyä kun selkää särki jo muutaman minuutin päästä ja kysymyspaperi ei sopinut pöytätasolle mitenkään päin.
Muita harminaiheita vasureille ovat sakset, puhelimet (varsinkin lompakkomallin kotelot), napit, vetoketjut, veitset, kakkulapiot, kaukosäätimet, ovet, ruuvimeisselit, kierrekorkit, neulominen ja virkkaaminen - muutamia mainitakseni. Sähkölaitteiden nappulat on suunniteltu oikeakätisille. Kun keitän kahvia, pannun mitta-asteikko näkyy vain jos se on oikeassa kädessä. Numeronäppäimet ovat näppäimistön oikealla puolella. On olemassa vasenkätisten kitaroita, mutta harvalla on sellainen käytössä kun opettelee soittamaan. On mahdotonta selata nopeasti vasemmalla kädellä kirjaa tai lehteä, enkä ole koskaan oikein oppinut tekemään sitä oikealla.
Nämä esimerkit ovat enimmäkseen rikkaiden maiden ongelmia, mutta olen varma että vasenkätiset kohtaavat samantapaisia haasteita kaikissa kulttuureissa. En edes aloita siitä, että vasenta kättä pidetään jotenkin pahana ja se varataan likaisia asioita varten. En ole koskaan kuullut kielestä, jossa vasen olisi parempi tai liittyisi "oikeisiin" asioihin, mutta käytännössä kaikissa kulttuureissa oikea on hyvä, normi ja - tosiaan, oikea. Vasenkätisyys vaikuttaa pakostakin siihen millaisena näet maailman, ja se tekee tietyssä määrin elämästä vaikeampaa kuin oikeakätisillä. Se voi olla este, mutta toisaalta se myös pakottaa keksimään ratkaisuja ja löytämään keinoja selvitä monista arjen hankaluuksista. Sanonta kuuluu, että mikä ei tapa se vahvistaa, ja toden totta maailmassa on paljon kuuluisia ja menestyneitä ihmisiä, jotka kirjoittavat nimikirjoituksensa vasemmalla kädellä.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Swear Eloquently Or Not At All

Every now and then you see memes and other texts claiming that people who swear a lot would have
a bigger vocabulary than those who don't. If this is true, why don't they demonstrate it by using new and imaginative curse words, instead of repeating the same vulgar idioms day in, day out? I'm a big fan of fictional characters who invent new powerful expressions and often manage completely without the actual swear words. One of these characters is Captain Haddock in Hergé's The Adventures of Tintin, who is drawn as a man of truly profane language, but most of his outbursts are actually just hilarious word combinations, though they certainly give substance to what he's saying. Another, more recent swearer is Claire Fraser, the time traveller in the novel series Outlander and the tv show based on the books - as a 20th century woman living in the 1700's, she must occasionally let some steam out and we hear the famous "Jesus H. Roosevelt Christ", which is not that obscene but coming from a lady doctor's mouth, enough to scare less cooperative patients or other people opposing to her opinions.
In addition to monotony, a thing that bothers me even more is the choice of those repeated words. In English, it's always the f-word, rarely seasoned with some bull-s or bloody h-l. But in Finnish it's even worse since everyone keeps repeating the equivalent to the English c-word, referring to the female anatomy. I get that young people don't know better, but why do women want to derogate their own body? Obviously I don't like any better the demeaning names for male anatomy, but it's not the same - the female concept is pronounced as something bad, cheap and vulgar, whereas the male body part sounds more like something stubborn but yet powerful. And for heaven's sake, don't talk about tits or titties, grown women have breasts! Especially in Finnish, we have a broad choice of less obscene but powerful words, and practically anything can function as cursing if you pronounce it right - how about rats, carebear or thunderbolt and lightning?
Now many of you think I'm a hypocrite, because who cares nowadays? I have managed nearly a half a century without swearing, because I try to be creative. I don't care about the habit itself - words are just words - but it would be fun to invent new ways of expressing your feelings, describing how the food tastes, commenting the traffic etc. There's this fancy innovation called adjectives, the words that you can use to tell what something is like.
Imagine the world where your grocery store seller would wish you a f-ing nice day, the daycarer told your toddler is a bloody idiot, and the bank teller asked how the hell you imagined that you could afford an apartment? The doctor asking what the devil is wrong with the patient, and the reverend telling the teenagers at church to sit down on their bloody asses and shut up? I bet that sounded nice, as you're not used to getting such language from me.
We don't always have to behave, but our actions and choice of words effect on how people feel about us. In some circles, constant swearing may be an effective way to get friends, success and authority. But somewhere else it is a sign of lacking education, manners and a simple common sense. You can live in both worlds, but make sure to know where you are before opening your mouth.
Tasaisin väliajoin törmää väitteisiin, että paljon kiroilevilla ihmisillä olisi laajempi sanavarasto kuin
niillä jotka eivät kiroile. Miksi he eivät sitten osoita sitä käyttämällä uusia kekseliäitä voimasanoja, vaan toistavat samoja alatyylisiä hokemia päivästä toiseen? Pidän fiktiohahmoista, jotka keksivät uusia ilmauksia, ja usein pärjäävät vallan ilman varsinaisia kirosanoja. Yksi tälläinen on Hergén Tintti-sarjakuvissa seikkaileva Kapteeni Haddock, jonka kielenkäyttöä kuvataan hyvin rumaksi, mutta jonka purkaukset ovat useimmiten vain hauskoja sanayhdistelmiä, vaikka antavatkin pontta puheeseen. Toinen, tuoreempi voimasanailija on Claire Fraser, Outlander-kirjasarjan ja tv-sarjan aikamatkaaja, joka on 1900-luvun nainen mutta elää 1700-luvulla. Hän tuntee joskus tarvetta päästellä vähän höyryä ja silloin pärähtää "Jeesus H. Roosevelt Kristus", joka ei ole kovin sopimaton mutta naislääkärin suusta kuultuna riittää säikäyttämään yhteistyöhaluttomat potilaat ja muut vastustajat.
Yksitoikkoisuuden lisäksi minua ärsyttää vielä enemmän sanat joita hoetaan. Englanniksi se on aina f-sana, joskus vähän maustettuna hevonpeellä tai jopa h-sanalla. Suomeksi on vielä pahempaa, kun kaikki hokevat englannin c-sanan vastinetta, joka viittaa naisen anatomiaan. Ymmärrän että nuoret eivät tiedä paremmasta, mutta miksi naiset haluavat halventaa omaa kroppaansa? On selvää etten pidä myöskään miehen anatomian nimityksistä, mutta ne eivät ole samanlaisia - v-sana lausutaan aina niin että se on jotain pahaa, mautonta ja hävytöntä, kun taas miehiset käsitteet tuntuvat viittaavaan johonkin itsepäiseen mutta vahvaan. Ja älkää Herran tähden puhuko tisseistä ja munkeista, naisilla on rinnat! Erityisesti suomen kielessä on rikas varasto vähemmän hävyttömiä voimasanoja, ja mikä tahansa toimii kirouksena jos äännät sen oikein - miten olisi rotta, halinalle tai tuhannen tulimmaista?
Monen mielestä olen tekopyhä, koska mitä välii nykyään? Olen selvinnyt melkein puoli vuosisataa kiroilematta, koska yritän käyttää kieltä luovasti. Ei itse tapa minua haittaa - sanat ovat vain sanoja - mutta olisi vaihteeksi kiva keksiä uusia tapoja ilmaista tunteita, kuvailla ruoan makua, kommentoida liikennettä jne. Kielessä on sellainen hieno keksintö kuin adjektiivit, ja niillä voi kertoa millainen jokin on.
Mietipä jos lähikaupan kassa toivottaisi sinulle helvetin mukavaa päivää, hoitotäti sanoisi että taaperosi on saatanan idiootti ja pankissa kysyttäisiin miten vitussa kuvittelit että sinulla on varaa ostaa oma asunto? Lääkäri kysyisi mitä pirua potilaassa on vikana, ja pappi kehottaisi teinejä kirkossa istumaan läskiperseilleen ja pitämään turpansa kiinni? Kuulosti varmaan kivalta, kun en yleensä käytä tuollaisia ilmauksia.
Aina ei tarvitse käyttäytyä hyvin, mutta toiminta ja sanavalinnat muokkaavat muiden käsitystä meistä. Joissakin piireissä railakas kiroilu voi olla tehokas keino saada ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Jossain toisaalla se kuitenkin on merkki sivistyksen, tapojen ja maalaisjärjen puutteesta. Voit hyvin elää molemmissa maailmoissa, mutta tarkista missä olet ennen kuin avaat suusi.

maanantai 6. helmikuuta 2017

History happens in front of our eyes

As I promised earlier, I won't discuss politics - the blog about the U.S. election told how I felt about the outcome. However, we live in more interesting times than anyone could expect: huge
demonstrations, judges making decisions against their own government, the little people raising their voices, people who never cared becoming active. Never would I ever have thought that the world would anxiously watch what happens in the U.S., when federal organisations fight their own administration, scientists go on a march and women realise that women's lib is still an active mission. Did you see "I can't believe we still must protest this shit" and "My arms are tired from holding this sign since the 1960's"?
In a time like this, a journalist has always something to tell - every act or order creates a wave of protests, demonstrations or calling campaigns, and the world leaders don't know what to say, because
the new U.S. regime is really something else. I don't remember any dictators behaving or acting like
the legally elected gentleman living in the White House - and living in his golden tower, taking a vacation after two weeks in office, feeling bad because of all the protests, the poor thing! He was going to make the world stop laughing, but it hasn't really worked.
People talk about historic events like"Where were you when..." I'm afraid we are getting such an event very soon, but I do hope it's not an assassination or a declaration of war. History is made in front of our eyes, and it is painfully clear that something is coming - maybe a resignment, maybe an impeachment process, or perhaps the new regime gets a grip of reality and starts acting like it is supposed to in a democracy. The worst case scenario is the U.S. in a full scale war, all because a bully hurts everyones feelings. 
Now someone wonders, what does this have to do with you and I? The answer is simple: we only have this one planet, and in today's world thoughts and acts move with the speed of light.
I want to leave this place to our children in one piece. I want them to have the freedom to choose what they want to be, and that they can support their own children some day. I also want that they can walk the streets and feel safe, that they can love who they want to, and that they feel equally important, no matter of gender, colour, race, religion, occupation, looks or physical and mental capabilities - or taste in music, if you like. Notice that we don't need to be alike, we can have different interests, values and skills. But today's tip for adult life is: human rights are important and they apply for everyone, not only those in your team. Do to others as you would have them do to you. 
Kuten lupasin aiemmin, en puhu politiikkaa - blogi USA:n vaaleista riitti kertomaan mielipiteeni tuloksesta. Elämme kuitenkin mielenkiintoisempia aikoja kuin kukaan osasi odottaa: valtavia mielenosoituksia, tuomarien päätöksiä vastoin hallituksen kantaa, tavallinen kansa korottaa ääntään ja poliittiset nukkujat aktivoituvat. En olisi ikinä uskonut, että maailma seuraa ahdistuneena mitä tapahtuu Yhdysvalloissa, kun liittovaltion organisaatiot kapinoivat omaa hallintoaan vastaan, tiedemiehet lähtevät marssille ja naiset toteavat, että naisten vapautusliikkeellä riittää vielä töitä. Näittekö kyltit "En voi uskoa että meidän pitää vielä taistella tästä" ja "Käteni ovat väsyneet tämän kyltin pitelemisestä 1960-luvulta saakka"! 
Tälläisenä aikana journalistilla on aina jotain kerrottavaa - jokainen teko tai käsky sysää liikkeelle protestiaallon, mielenilmauksia tai soittokampanjoita, ja maailman johtajat eivät tiedä mitä sanoa, kun USA:n uusi hallinto on tosiaan jotain ihan muuta. En muista yhtään diktaattoria joka olisi käyttäytynyt ja toiminut kuten nyt Valkoiseen taloon laillisesti valittu herrasmies, joka asuu myös kultatornissaan, tarvitsee lomaa kahden viikon työrupeaman jälkeen ja on raukka pahoittanut mielensä kaikista protesteista! Hänen piti pakottaa maailma lopettamaan nauraminen, mutta se ei ole oikein onnistunut.
Historian käännekohdista kysytään usein "Missä olit, kun...". Pelkään, että sellainen käänne on tulossa, mutta toivon, että se ei ole salamurha tai sodanjulistus. Historia tapahtuu aivan silmiemme edessä, ja on tuskallisen selvää, että jotain tulee tapahtumaan - ehkä eronpyyntö tai virkavirhesyyte, tai ehkä uusi hallinto saa otteen todellisuudesta ja alkaa toimia niin kuin demokratiassa on tapana. Pahin uhkakuva on USA täysimittaisessa sodassa, ja kaikki siksi että öykkäri pahoittaa muidenkin mielet.
Nyt joku ihmettelee, miten tämä liittyy meihin? Vastaus on yksinkertainen: meillä on vain tämä yksi planeetta, ja nykymaailmassa ajatukset ja teot leviävät valon nopeudella. Haluan jättää tämän paikan ehjänä lapsillemme. Haluan heille vapauden valita mitä haluavat olla, ja että he pystyvät aikanaan auttamaan omia lapsiaan. Haluan myös, että he voivat tuntea olonsa turvalliseksi kadulla, saavat rakastaa ketä haluavat, ja kokevat olevansa yhtä tärkeitä - riippumatta sukupuolesta, väristä, rodusta, uskonnosta, ammatista, ulkonäöstä tai fyysisistä ja henkisistä ominaisuuksista, tai vaikka musiikkimausta jos niikseen tulee. Huomaa, että kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia, vaan meillä saa olla erilaiset kiinnostuksen kohteet, arvot ja taidot. Päivän vinkki aikuiseen elämään kuuluu: ihmisoikeudet ovat tärkeitä ja ne koskevat kaikkia, ei vain niitä jotka kuuluvat sinun jengiisi. Kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan. 


keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Veni, vidi, vici - 2016 in retrospect

Congratulations, if you're reading this you survived 2016! It was an interesting year in this huge laboratory called Earth, and the mice were busy trying to make us believe that there was
 something truly evil about that particular ride around the Sun.
As always, there were terror attacks, natural disasters, wars and other conflicts - Brussels, Paris, Berlin, earthquakes, hurricanes, Crimea, Syria, Iran and global warming stayed in the headlines. Planes crashed, trains got wrecked, new viruses and diseases made appearance.  Some news were happier, as that the Paris climate change agreement may actually enter into force,
 and when the athletes of the world once again gathered at the Olympics, this time in Rio. Scientists made some progress within space research and created the first useful vaccine against Ebola virus. Some former leaders were found guilty and sentenced to prison for war crimes. 
However, when it comes to politics you can't always tell pros from cons. The European economy is at risk with the impending Brexit and this will also have consequences for the whole world, but there's always someone who benefits from political and economical convulsions. The US will never be the same after January the 20th, but we can only hope and pray that Donnie won't actually start a war, petty and impulsive as he is. If he faces the realities and listens to his more reasonable advisers, his presidency may not have to be a total disaster.
We fortysomethings faced our own mortality with the loss of many celebrities: David Bowie, Alan Rickman, Prince, George Michael and Carrie Fisher should still have been with us. Other big names to pass away were e.g. Umberto Eco, Nancy Reagan, Boutros Boutros-Ghali, Muhammad Ali, Gene Wilder, Shimon Peres and Fidel Castro. For myself, perhaps the biggest loss
was Leonard Cohen - I found out about his writing first, and learned to value the music and the amazing voice only later on.
On the personal level, I can say it was a very good year. My youngest one turned 10 and is no longer a little girl, but a young lady with interests, opinions and capabilities of her own - sometimes a ray of sunshine, sometimes a thunder clap, but always a joy to have around.
The older sister is taking her matriculation exams, became of age and got her driving license, and what I said about the little sister applies to her as well. With the
difference that an 18-year-old starts to feel alarmingly grown-up and mature, it's not easy to realize that my job is almost done there. 
As I told in the summer, our son moved away from home and it took some time to get used to that. But he's happy on his own, has a steady job and visits often, so what's there to hope for? His girlfriend is like a bonus daughter to us and it is a delight to see all our young ones together, joking and teasing each other - we must have done something right.
The secret of a happy life is to look for the bright side: I wouldn't mind being a millionaire living in Italy, but I'm not unhappy as it is, either. My man and I still do things together and laugh at each other's jokes, I like my job and my colleagues, get along with the relatives and have some good friends to cheer me up. Count your blessings, ignore the minor inconveniences and look forward to the brand new year you were given!
Onnea, jos luet tätä niin selvisit vuodesta 2016! Se oli kiintoisa vuosi laboratoriossa nimeltä Maa, ja hiiret tekivät kaikkensa uskotellakseen että juuri tämä kierros Auringon ympäri oli erityisen paha. Kuten aina oli terrori-iskuja, luonnonkatastrofeja, sotia ja muita selkkauksia - Bryssel, Pariisi, Berliini, maanjäristykset, hurrikaanit, Krim, Syyria, Iran ja ilmaston lämpeneminen pysyivät otsikoissa. Lentokoneet putosivat, junat törmäilivät, ilmestyi uusia viruksia ja sairauksia.
Jotkut uutiset olivat parempia, kuten että Pariisin ilmastosopimus ehkä sittenkin toteutuu, ja se kun maailman urheilijat taas kerran kokoontuivat olympialaisiin, tällä kertaa Riossa. Avaruustutkimus edistyi ja kehitettiin ensimmäinen toimiva rokote Ebola-virukseen. Entisiä johtomiehiä tuomittiin sotarikoksista.
Politiikassa on joskus vaikea erottaa mikä on hyvää ja mikä huonoa. Brexit horjuttaa Euroopan taloutta ja vaikuttaa myös maailmanlaajuisesti, mutta aina joku myös hyötyy taloudellisista ja poliittisista mullistuksista. USA ei ole entisensä tammikuun 20. päivän jälkeen, mutta voimme vain toivoa että pikkumainen ja äkkipikainen Donnie ei aloita oikeata sotaa. Jos hän vakavoituu ja kuuntelee järkevämpiä neuvonantajiaan, presidenttikausi ei välttämättä ole täysi katastrofi.
Me nelikymppiset jouduimme kohtaamaan oman kuolevaisuutemme monen julkkiksen poismenon myötä: David Bowie, Alan Rickman, Prince, George Michael ja Carrie Fisher otettiin pois kovin varhain. Muita tunnettuja lähtijöitä olivat mm. Umberto Eco, Nancy Reagan, Boutros Boutros-Ghali, Muhammad Ali, Gene Wilder, Shimon Peres ja Fidel Castro. Minulle suurin menetys oli ehkä Leonard Cohen - tutustuin häneen ensin kirjoittajana, ja opin arvostamaan musiikkia ja upeaa ääntä vasta myöhemmin.
Henkilökohtaisella tasolla vuosi oli erinomaisen hyvä. Kuopus täytti 10 eikä ole enää pikkutyttö, vaan nuori neiti, jolla on omat kiinnostuksen kohteensa, mielipiteensä ja taitonsa - joskus auringonpaisteinen, toisinaan ukkosmyrsky, mutta aina ilo läheisilleen. Vanhempi sisko kirjoittaa ylioppilaaksi, tuli täysi-ikäiseksi ja sai ajokortin, ja hänestä voisi sanoa aivan samaa kuin pikkusiskosta. Erona on se, että 18-vuotias tuntuu jo huolestuttavan aikuiselta ja kypsältä, ei ole helppoa tajuta että työ sillä saralla on pian tehty. Kerroin jo aiemmin että poika muutti pois kotoa ja siinä oli vähän totuttelemista. Mutta hän on itse tyytyväinen, käy töissä ja kyläilee kotona usein, joten mitäpä muuta voisi toivoa? Tyttöystävä on kuin tiimin bonustytär ja on ilo katsoa meidän nuoria yhdessä, vitsailemassa ja kiusoittelemassa toisiaan - ainakin jotain olemme tehneet oikein. 
Onnellisen elämän salaisuus on se, että etsii hyviä puolia: ei haittaisi jos olisin miljonääri ja asuisin Italiassa, mutta en ole onneton näinkään. Teemme yhä yhteisiä juttuja miehen kanssa ja nauramme toistemme vitseille, tykkään työstäni ja kollegoista, tulen toimeen sukulaisten kanssa ja ystävät piristävät tarpeen tullen. Huomaa ilonaiheesi, unohda pienemmät vastoinkäymiset ja odota innolla mitä upouusi vuosi tuo tullessaan! 

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Keeping appearances

In many countries, it is considered improper to wear the same outfit for several days. I don't get it.
I know the idea that if you don't change, you spent the night somewhere else than home. So what if I did? I'm a grown woman, married for more than 20 years, with three kids and a full-time job - if I stay at some place, I can bloody well do that and on the top of it, I probably have a good reason to.

My favourite outfit is jeans or jogging pants, a loose t-shirt and woollen socks, a must around the year no matter the weather. That's what I wear always if there's no special reason to focus on my appearance. At work I prefer dark or black jeans with a blouse, tunic or pullover. But I'd never even think that someone would be interested in what I wore yesterday? I don't pay attention to what my colleagues have on, and have absolutely no idea whether they had the same outfit the day before. Don't get me wrong, of course I shower and change clothes regularly, but those of you who have read my texts know that homemaking is not my favourite thing. I think it's practical and even ecologic to wear the same for a few days and then wash it. I'm not patient enough to hang clean clothes out to refresh them before the next use, or keep mental lists of the laundry routines. This goes for the whole family, and keeps the fuss about clothing on a reasonable level.
You may also remember that I haven't always worked in a back office, out of sight for customers. I was a university lecturer for more than a decade, and a bank teller in customer service for five years. This means I've had my share of musts when it comes to dressing up for a certain role. My kids used to say that Mum put on her teacher clothes, and they always saw on my outfit if there was something important happening at work, meetings or alike. So it's not that I don't know how to dress up, it's that I really don't see the point. A lecturer has more personal freedom, because your value relies on academic credibility. But a bank teller is practically obliged to have a certain appearance if you are to be taken seriously as an investment adviser or a loan negotiator. You must dress for the role, but this brings us back to the original issue - why should you change just to prove that you have many outfits, and that you went home yesterday? Some have a large garderobe, whereas someone else may be truly happy with only a few reliable, classic pieces of clothing. And then there are people like me, who are happy to have the freedom to not make up, do hair or otherwise worry about the looks. In my present job, I must be sharp, effective, careful, good with numbers and nice enough to get along with colleagues on spot and on the phone, but it doesn't really matter how I look, as long as I'm clean and relatively neat.

 If you're a teenager, I can understand the urge to look fresh every day and be fashionable. But a grown person can make his or her own decisions, no matter how you want to do it - keep complicated lists of your different outfit variants, wear your favourite jeans and pullover every single day, or just throw on something that happens to fall in your hands. I'm sorry to break this to you, but there are actually very few people who are interested enough to notice what you're wearing...
One good example of a person who looks elegant and incomplicated is Angela Merkel. She seems to have dozens of blazers in every possible colour, all in the same classic and simple style, and trousers to go with them. Or is it really that she only has a few well-chosen outfits? I don't know, but she always looks about the same, only the colour varies. Perhaps you need those lucky pants to feel confident, or you believe in change and variety, but the most important thing about clothes is how you feel in them. As Ingrid Bergman put it: Be yourself. The world worships the original.
Monissa maissa on sopimatonta pitää samoja vaatteita peräkkäisinä päivinä. En tajua.
Tiedän kyllä idean että jos et vaihtanut vaatteita, et ollut yötä kotona. No entä sitten? Olen aikuinen nainen, ollut yli 20v naimisissa, kolmen lapsen äiti ja kokopäivätöissä - jos yövyn jossain, se ei totta vieköön kuulu kenellekään ja luultavasti siihen on vieläpä hyvä syy.
Lempiasuni on farkut tai lökärit, väljä paita ja villasukat, joista en luovu millään säällä. Niin pukeudun aina jos ei ole erityistä syytä panostaa ulkonäköön. Töissä hyvä yhdistelmä on mustat tai muuten tummat farkut sekä pusero, tunika tai neule. Mutta ei tulisi mieleenkään että jotakuta kiinnostaisi mitä puen ylleni. En kiinnitä huomiota työkaverien vaatteisiin, enkä tosiaan tiedä oliko heillä sama asu eilen.
Älä ymmärrä väärin, tottakai käyn suihkussa ja vaihdan vaatteita säännöllisesti, mutta blogia lukeneet tietävät että kodinhoito ei ole lempilajini. Mielestäni on käytännöllistä ja jopa ekologista käyttää vaatetta muutama päivä ja sitten pestä se, pinnani ei riitä vaatteiden tuuletteluun seuraavaa käyttöä varten tai käyttökertojen ja pesutarpeen seuraamiseen. Sama systeemi toimii koko perheellä ja vähentää kummasti pyykkihössötystä.
Saatat myös muistaa että en aina ole ollut taustayksikössä, poissa asiakkaiden näkyvistä. Olin yliopisto-opettaja toistakymmentä vuotta ja pankin asiakaspalvelussa viisi vuotta, joten olen kyllä saanut oman osani roolinmukaisesta pukeutumisesta. Lapset tapasivat sanoa että äiti laittoi opettajatakin, ja he näkivät aina asusta jos töissä oli jotain tärkeää ohjelmaa. Toisin sanoen osaan kyllä pukeutua, mutta minua ei vain huvita. Luennoitsijalla on enemmän vapauksia, koska uskottavuus perustuu oppiarvoihin. Mutta pankissa on vähän niin kuin pakko omaksua tietty tyyli, jos aiot olla uskottava sijoitusneuvoja tai lainaneuvottelija. Eli täytyy asettua rooliin, mutta tästä päästään alkuperäiseen kysymykseen - miksi pitäisi vaihdella asuja, vain todistaaksesi että sinulla on paljon vaatteita ja että nukuit kotona? Jollakulla on iso vaatevarasto, joku toinen viihtyy parhaiten muutamassa luottovaatteessa. Ja sitten on sellaisia kuin minä, jotka nauttivat kun ei tarvitse meikata, laittaa tukkaa ja miettiä miltä näyttää. Nykyisessä työssäni minun täytyy olla tarkka, tehokas, huolellinen, hyvä numeroiden kanssa sekä tarpeeksi mukava että tulen toimeen paikan päällä olevien ja puhelimessa tavattavien työkaverien kanssa, mutta ei ole juuri väliä miltä näytän, kunhan olen puhdas ja suhteellisen siisti.
Teinien osalta ymmärrän halun näyttää freesiltä ja olla muodikas. Mutta aikuinen voi päättää itse - voit pitää listoja eri asuvaihtoehdoista, käyttää aina samoja lempifarkkuja ja villapaitaa, tai vain heittää päälle mitä kaapista osuu käteen. Sori vaan, mutta todella harvoja kiinnostaa mitä sinulla on ylläsi...
Hyvä esimerkki elegantista ja yksinkertaisesta tyylistä on Angela Merkel. Hänellä on rajaton määrä erivärisiä jakkuja ja niihin sopivia housuja, kaikki samaa klassista mallia. Vai onko hänellä sittenkin vain muutama tarkoin valittu luottovaate? En tiedä, koska hän näyttää aina jokseenkin samalta, vain värit vaihtelevat. 
Ei ole väliä luotatko onnenkalsareihin vai oletko vaihtelunhaluinen,  mutta vaatteissa tärkeintä on millainen olo niissä tulee. Ingrid Bergmanin sanoin: Ole oma itsesi. Maailma rakastaa omaperäisyyttä.

lauantai 15. lokakuuta 2016

The one who wants the power should not have it

In Finnish, they say that politics means taking care of things that belong to us all. I'm not a political person and usually don't really care who has the power, as long as I feel safe and can feed my family, and get medical help in case of emergency. Now the growing national debt makes it necessary to find ways to save money, and it is never easy to decide where to cut if you're choosing between medical care, schools, roads, elderly care or unemployment benefit - all important things. These are tough decisions, but the reason why I choose to discuss politics this once is the on-going presidential election in the U.S. 
The country claims to be the leading democracy in the world, and they call their president the leader of the free world. I do remember when one of my English professors (born and bred in Britain) told that Britain is not a democracy, due to the two-party-system. Another professor from the East Germany gave a lecture right after the wall had been opened, sounding really like he had wished Hitler to show up again. In the meantime, we also had another German
professor who was ashamed of being German because of the nazis, though he was born after the war. Europeans seem to understand that history is made by humans and consists of good choises and bad, some of which were the only options at the time.
In comparison to those examples, the Americans appear to be brain-washed with the divine knowledge that they live in the land of the free - with school shootings, scanty social security, the rich people in control and all-in-all being the world police. I can't think of another country where a presidential candidate would want to emphasize that he's filthy rich and is
known as a ruthless business man - where else would these be favourable characteristics? A lot can be said about the female candidate as well, but her worst sin seems to be standing by her man, whereas the business man boasts openly with his derogatory opinion on practically everyone but himself. You may think that this has nothing to do with non-Americans, but unfortunately we share the planet with them and their nuclear weapons, if they should get too excited about being great again.
In the old days, leaders could do a lot and not make it to the news - the old Soviet leader who liked his vodka a bit too much, and several presidents and kings (queens, even popes) have had their
share of secret lovers, corruption and tyrannic acts without consequences. Nowadays, the media tells everything, not only about the politician but also his family and anybody around, and even a good
person can see his/her career go down the toilet because of something that has nothing to do with political abilities. The only exception is Mr. Trump who can do or say whatever he wants, and still there are people who see him as a saviour. Or is it true that even "potus" is just a front man and the power lies somewhere else, and now they want Donald to be the icon? Illuminati confirmed...
I also find it odd that a candidate must raise an incredible amount of money to even have a chance -
so there are many capable, righteous persons who just don't happen to know the right people. Estonia got a new president just days ago, and I hadn't even known they were choosing one, whereas even little children have heard about the huge machinery (or theatrical act) where the Americans vote for a new leader. Many people claim that the politicians are just hungry for power, but someone must make the decisions, and we can't go back to the ancient Greek system, either. At this point I feel my inner feminist waking up and suppose it's time to let go of the subject - maybe we'll get back to that some day. Right now we are living in interesting times, just like the old Chinese curse imprecates. Enjoy the ride, and remember to get the popcorns before the next debate!
Suomessa on sanonta, että politiikka on yhteisten asioiden hoitamista. Minä en ole poliittisesti valveutunut enkä juuri piittaa kenellä on valtaa, kunhan tunnen oloni turvalliseksi, saan lapset ruokittua ja lääkärinapua on saatavilla hädän tullen. Nyt yhä kasvava valtionvelka pakottaa säästämään, ja valinnat ovat vaikeita, kun rinnakkain asetetaan terveyspalvelut, koulut, tiet, vanhustenhuolto ja työttömyysturva. Syy siihen että puhun tämän kerran politiikasta on kuitenkin meneillään olevat USA:n presidentinvaalit.
USAsanoo olevansa maailman johtava demokratia, ja he kutsuvat presidenttiään vapaan maailman johtajaksi. Muistan erään englannin professorin (syntyperäinen britti), jonka mukaan Britannia ei ole demokratia koska siellä on kaksipuoluejärjestelmä. Toinen, itäsaksalainen professori piti luennon juuri Berliinin muurin avaamisen jälkeen ja kuulosti siltä, kuin olisi toivonut Hitlerin ilmaantuvan takaisin. Toisaalta meillä oli myös toinen saksan professori, joka häpesi olla saksalainen natsien vuoksi, vaikka oli syntynyt vasta sodan jälkeen. Eurooppalaiset tuntuvat ymmärtävän, että historia koostuu ihmisten päätöksistä, hyvistä ja huonoista, ja monille niistä ei aikoinaan ollut vaihtoehtoa.
Amerikkalaiset sen sijaan on ilmeisesti aivopesty jumalaisella tiedolla että he elävät vapauden kansakunnassa - kaupan päälle tulee vain kouluammuskelut, surkea sosiaaliturva, rikkaiden harvainvalta ja tehtävä maailmanpoliisina. Missä muualla presidenttiehdokas korostaisi olevansa sikamaisen rikas ja tunnettu häikäilemättömänä bisnesmiehenä - missä nämä olisivat tavoiteltavia ominaisuuksia kansan johtajalle? Naisehdokkaastakin löytyy sanomista, mutta hänen suurin syntinsä tuntuu olevan pysyminen miehensä rinnalla, kun taas liikemies kerskuu avoimesti sillä miten hän halveksii käytännössä kaikkia muita paitsi itseään. Ajattelet ehkä että se ei koske meitä ei-amerikkalaisia, mutta valitettavasti olemme samalla planeetalla heidän ja ydinaseiden kanssa, jos he sattuisivat innostumaan liikaa uudelleenlöydetystä suuruudestaan.
Entisaikoina johtajat selvisivät monesta joutumatta uutisiin - vanha neuvostojohtaja joka piti vähän liikaa votkasta, monet presidentit ja kuninkaat (kuningattaret, jopa paavit) ovat harrastaneet salarakkaita, korruptiota ja tyranniaa ilman mitään seuraamuksia. Nykyään media kertoo kaiken, ei vain poliitikosta vaan myös perheestä ja kaikista lähipiirissä, ja moni hyvä tyyppi on nähnyt uransa valuvan viemäriin asioiden takia, jotka eivät mitenkään liity poliittisiin kykyihin. Ainoa poikkeus on herra Trump, joka voi sanoa ja tehdä mitä huvittaa, ja silti on ihmisiä joille hän on pelastaja. Vai onko niin, että jopa "potus" on vain keulakuva ja valta on jossain muualla, ja nyt on Donaldin vuoro? Salaliitto vahvistettu... (potus=president of the u.s. eli usa:n presidentti).
Minusta on hölmöä, että ehdokkaan pitää kerätä järjetön määrä rahaa jotta saa edes pienen mahdollisuuden, koska se tarkoittaa että on paljon kyvykkäitä ja oikeamielisiä ihmisiä jotka vain eivät tunne oikeita ihmisiä. Viro sai hiljattain uuden presidentin enkä edes tiennyt että heillä on valinta meneillään, kun taas jopa pikkulapset ovat kuulleet valtavasta koneistosta (ja suuresta teatterista) jonka kautta Amerikka äänestää uuden johtajan. Monet väittävät että poliitikot ovat vain vallanhaluisia, mutta jonkun täytyy tehdä päätökset, emmekä voi palata antiikin Kreikan systeemiin. Tässä kohtaa sisäinen feministini herää ja lienee paras päättää aiheen käsittely - ehkä palaamme tähän joskus. Juuri nyt elämme mielenkiintoisia aikoja, kuten vanha kiinalainen kirous toivottaa. Nauti matkasta, ja muista hommata popcornit ennen seuraavaa väittelyä!

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Age becomes a number after thirty-five

Many of my loved ones reach some milestone of age this year: a dear cousin turned 50 and my brother will celebrate his 40th birthday later on. I don't feel any older, though; I just wonder who stole my toddlers and replaced them with grown-ups with opinions. My cousin had her party at the same place as ten years ago, and we forty- and fifty-somethings were just the same people as back then. But the next generation is not: ten years ago there were children and teens, plus a little baby, my youngest one; this year that young lady is ten, all other children have become young adults, and there was even a little baby, whose mother was a young lady at the time of the previous party. And yet my cousin and I are the same girls who used to stay there, at our Grandma's, playing in the attic, reading loads of books and going for a swim three times a day.
My three children also reach important ages this summer: the little lady turned ten, as mentioned above. Her birthday is usually a long series of parties, but this time we managed to restrict it to one occasion for the closest relatives and one for friends from school. Ten years ago we had two children in school and it was kind of a hard work to start all over again with a newborn baby, but today I'm grateful for this evening star in our life: with her, we still have something in common with her classmates' thirtysomething parents, and probably feel way much younger than we would if she hadn't showed up in our family.
The other daughter celebrated her 18th birthday and became officially of age. The driving school project goes on (with myself as instructor) but it's been left a bit aside because her school takes a lot of time and effort; more important to focus on the grades, because you still have the rest of your life to get that license. But it's also fun to have the theory lessons, discussing traffic and all kinds of regulations, and do the driving practise together - I can recommend learning to drive as a great mother-daughter -bonding experience! Maybe I'll let my husband have the pleasure when it's time for the youngest lady to learn to drive, because I was even our son's driving instructor - that, my friends, was a completely different case.
The son had his 21st birthday and would have been legally adult according to the old law. So, by the old laws and the new, I guess I must believe he's a grown man now. He's managed pretty well living on his own, rumour tells that he actually cooks, cleans and does the washes, so I guess that all the nagging and chores lists in his teens didn't go wasted. He's grown with PlayStation and You Tube and keeps his music collection in his phone, but yet he has had a very different childhood in comparison to the younger sister, who has her own smartphone, laptop and tablet, can't use a normal camera and spends far too much time watching videoblogs and tv programmes online.
Douglas Adams said it perfectly: as a child you take things for granted, at young age you are open to new solutions and gimmicks, but as middle-aged you think that the world is pretty much ready and you'd be perfectly fine with no more new inventions. I do use the new media, but still rather read my books in paper form, want to print out instructions and prefer grocery shopping list on a piece of paper instead of my phone. My children made it through the infancy without baby monitors (though they were invented long before my son was born) and I still don't have a robot vacuum cleaner or a 3D printer.
It is amazing how much the daily world has changed only in 20 years, and even more mind blowing to try and imagine the reality twenty or more years from today. When my grandmother was ten, she made porridge for her little brothers in a pot hanging over an open fireplace; now my youngest one is ten, and she loves oatmeal and always makes it in the microwave. I wonder if her great grandchildren will push a button in a machine or throw a little ball in a dehydrator, or will they just take a pill? My grannies thought they were old in their fifties but when I turn fifty, age is just a number - they do say that fifty is the new thirty these days. Birthdays fly by, but growing old is optional.
Monet läheiset saavuttavat tänä vuonna jonkin rajapyykki-iän: serkkutyttö täytti 50 ja velimies juhlii 40 vuottaan loppuvuodesta. Itse ei huomaa olevansa vanhempi; ihmettelee vain kuka vei taaperot ja toi tilalle aikuisia mielipiteineen. Serkku piti juhlansa samassa paikassa kuin 10 vuotta sitten, ja tuntui että me neli- ja viisikymppiset emme ole muuttuneet yhtään. Mutta seuraava sukupolvi on: 10 vuotta sitten juhlissa oli lapsia ja teinejä, sekä yksi vauva, meidän kuopus; nyt sama nuori neiti on 10, muista lapsista on tullut nuoria aikuisia ja paikalla oli kyllä yksi vauvakin, jonka äiti oli edellisten juhlien aikaan nuori neitonen. Silti minä ja serkku olemme aina vain samoja tyttöjä jotka lomailivat siellä isoäidin luona, leikittiin vintillä, luettiin kasoittain kirjoja ja käytiin uimassa kolme kertaa päivässä.
Omilla lapsillani on myös tärkeät synttärit tänä kesänä: pikkuneiti täytti kymmenen, kuten jo todettiin. Hänen juhlansa ovat yleensä olleet sarjatapahtuma, mutta tällä kertaa saatiin rajattua niin, että oli yhdet pippalot lähisuvulle ja toiset koulukavereille. Kymmenen vuotta sitten meillä oli jo kaksi koululaista ja oli rankkaa aloittaa alusta vastasyntyneen kanssa, mutta nyt olen kiitollinen tästä iltatähdestä: hänen ansiostaan meillä on jotain yhteistä luokkatoverien kolmikymppisten vanhempien kanssa, ja tunnemme itsemme paljon nuoremmiksi kuin jos hän ei olisi ilmestynyt perheeseen.
Toinen tytär vietti 18-vuotispäiviään ja tuli virallisesti täysi-ikäiseksi. Autokouluprojekti jatkuu (minä opettajana), mutta se on jäänyt vähän syrjään kun lukio vaatii aikaa ja työtä; arvosanat jaetaan nyt, sitten on loppuelämä aikaa hommata ajokortti. On ihan hauskaa käydä läpi teoriaa, puhua liikenteestä ja kaikista säännöistä ja harjoitella ajamista - opetuslupaharjoittelu on loistava äiti-tytär-bonding-kokemus! Ehkä annan miehen kokeilla sitten kun on kuopuksen vuoro opetella ajamaan, koska olin pojankin ajo-opettajana - se, rakkaat ystävät, oli vallan toisenlainen tapaus.
Poika täytti 21 vuotta ja olisi nyt vanhankin lain mukaan täysi-ikäinen. Kaipa sitä täytyy vähitellen uskoa, että hän on jo aikuinen mies. Hän on pärjännyt yllättävän hyvin omassa asunnossa, huhujen mukaan hän jopa kokkaa, siivoaa ja pesee pyykkiä, joten kaikki se nalkutus ja kotityölistat teinivuosina eivät menneet hukkaan. Hän on kasvanut PlayStationin ja You Tuben kanssa ja pitää musiikkikokoelmaa puhelimessa, mutta eli silti hyvin erilaisen lapsuuden kuin nuorempi sisko, jolla oli jo 9-vuotiaana älypuhelin, läppäri ja tabletti, joka ei osaa käyttää tavallista kameraa ja viettää aivan liikaa aikaa katsoen videoblogeja ja tv-ohjelmia verkosta.
Douglas Adams-sitaatti: "Nämä säännöt kuvaavat ihmisen suhtautumista teknologiaan. 1. kaikki, mikä on olemassa kun synnyt, on normaalia ja tavallista, ja osa maailman luonnollista toimintaa. 2. kaikki, mikä keksitään kun olet 15 ja 35 ikävuoden välillä, on uutta ja jännittävää ja vallankumouksellista, ja voit luultavasti tehdä siitä uran itsellesi. 3. kaikki, mikä keksitään kun olet yli 35, on luonnotonta ja turhaa." Douglas Adams sanoi sen tyhjentävästi: lapsena asiat ovat itsestäänselviä, nuorella iällä olet avoin uusille ratkaisuille ja jipoille, mutta keski-iässä maailma tuntuu valmiilta ja tulisit hyvin toimeen ilman uusia keksintöjä. Käytän kyllä uutta mediaa, mutta luen mieluummin kirjani paperimuodossa, tulostan käyttöohjeet ja kirjoitan ostoslistan käsin eikä puhelimen muistiin. Lapseni selvisivät vauvaiästä ilman itkuhälyttimiä (vaikka ne toki keksittiin kauan ennen pojan syntymää), eikä minulla ole vieläkään robotti-imuria tai 3D-tulostinta.
On ihmeellistä, miten paljon maailma on muuttunut vain 20 vuodessa, ja vielä oudompaa on kuvitella millainen todellisuus on yli 20 vuotta eteenpäin. Isoäitini keitti 10-vuotiaana aamupuuroa pikkuveljilleen avotakan padassa; minun kuopukseni on nyt 10 ja tekee mielellään kaurapuuroa mikrossa. Mitenkähän hänen lapsenlapsenlapsensa, painavatko nappia koneessa tai laittavat puuropallon kosteuttajaan, tai ottavat vain pillerin? Molemmat isoäitini olivat mielestään vanhuksia viisikymppisinä, mutta minulle se on pelkkä numero - nykyään sanotaan, että viisikymmentä on uusi kolmekymmentä. Syntymäpäivät vilisevät ohi, mutta ei silti tarvitse ruveta vanhaksi.