Keeping appearances

In many countries, it is considered improper to wear the same outfit for several days. I don't get it.
I know the idea that if you don't change, you spent the night somewhere else than home. So what if I did? I'm a grown woman, married for more than 20 years, with three kids and a full-time job - if I stay at some place, I can bloody well do that and on the top of it, I probably have a good reason to.

My favourite outfit is jeans or jogging pants, a loose t-shirt and woollen socks, a must around the year no matter the weather. That's what I wear always if there's no special reason to focus on my appearance. At work I prefer dark or black jeans with a blouse, tunic or pullover. But I'd never even think that someone would be interested in what I wore yesterday? I don't pay attention to what my colleagues have on, and have absolutely no idea whether they had the same outfit the day before. Don't get me wrong, of course I shower and change clothes regularly, but those of you who have read my texts know that homemaking is not my favourite thing. I think it's practical and even ecologic to wear the same for a few days and then wash it. I'm not patient enough to hang clean clothes out to refresh them before the next use, or keep mental lists of the laundry routines. This goes for the whole family, and keeps the fuss about clothing on a reasonable level.

You may also remember that I haven't always worked in a back office, out of sight for customers. I was a university lecturer for more than a decade, and a bank teller in customer service for five years. This means I've had my share of musts when it comes to dressing up for a certain role. My kids used to say that Mum put on her teacher clothes, and they always saw on my outfit if there was something important happening at work, meetings or alike. So it's not that I don't know how to dress up, it's that I really don't see the point. A lecturer has more personal freedom, because your value relies on academic credibility. But a bank teller is practically obliged to have a certain appearance if you are to be taken seriously as an investment adviser or a loan negotiator. You must dress for the role, but this brings us back to the original issue - why should you change just to prove that you have many outfits, and that you went home yesterday? Some have a large garderobe, whereas someone else may be truly happy with only a few reliable, classic pieces of clothing. And then there are people like me, who are happy to have the freedom to not make up, do hair or otherwise worry about the looks. In my present job, I must be sharp, effective, careful, good with numbers and nice enough to get along with colleagues on spot and on the phone, but it doesn't really matter how I look, as long as I'm clean and relatively neat.

 If you're a teenager, I can understand the urge to look fresh every day and be fashionable. But a grown person can make his or her own decisions, no matter how you want to do it - keep complicated lists of your different outfit variants, wear your favourite jeans and pullover every single day, or just throw on something that happens to fall in your hands. I'm sorry to break this to you, but there are actually very few people who are interested enough to notice what you're wearing...

One good example of a person who looks elegant and incomplicated is Angela Merkel. She seems to have dozens of blazers in every possible colour, all in the same classic and simple style, and trousers to go with them. Or is it really that she only has a few well-chosen outfits? I don't know, but she always looks about the same, only the colour varies. Perhaps you need those lucky pants to feel confident, or you believe in change and variety, but the most important thing about clothes is how you feel in them. As Ingrid Bergman put it: Be yourself. The world worships the original.

Monissa maissa on sopimatonta pitää samoja vaatteita peräkkäisinä päivinä. En tajua.

Tiedän kyllä idean että jos et vaihtanut vaatteita, et ollut yötä kotona. No entä sitten? Olen aikuinen nainen, ollut yli 20v naimisissa, kolmen lapsen äiti ja kokopäivätöissä - jos yövyn jossain, se ei totta vieköön kuulu kenellekään ja luultavasti siihen on vieläpä hyvä syy.

Lempiasuni on farkut tai lökärit, väljä paita ja villasukat, joista en luovu millään säällä. Niin pukeudun aina jos ei ole erityistä syytä panostaa ulkonäköön. Töissä hyvä yhdistelmä on mustat tai muuten tummat farkut sekä pusero, tunika tai neule. Mutta ei tulisi mieleenkään että jotakuta kiinnostaisi mitä puen ylleni. En kiinnitä huomiota työkaverien vaatteisiin, enkä tosiaan tiedä oliko heillä sama asu eilen.

Älä ymmärrä väärin, tottakai käyn suihkussa ja vaihdan vaatteita säännöllisesti, mutta blogia lukeneet tietävät että kodinhoito ei ole lempilajini. Mielestäni on käytännöllistä ja jopa ekologista käyttää vaatetta muutama päivä ja sitten pestä se, pinnani ei riitä vaatteiden tuuletteluun seuraavaa käyttöä varten tai käyttökertojen ja pesutarpeen seuraamiseen. Sama systeemi toimii koko perheellä ja vähentää kummasti pyykkihössötystä.

Saatat myös muistaa että en aina ole ollut taustayksikössä, poissa asiakkaiden näkyvistä. Olin yliopisto-opettaja toistakymmentä vuotta ja pankin asiakaspalvelussa viisi vuotta, joten olen kyllä saanut oman osani roolinmukaisesta pukeutumisesta. Lapset tapasivat sanoa että äiti laittoi opettajatakin, ja he näkivät aina asusta jos töissä oli jotain tärkeää ohjelmaa. Toisin sanoen osaan kyllä pukeutua, mutta minua ei vain huvita. Luennoitsijalla on enemmän vapauksia, koska uskottavuus perustuu oppiarvoihin. Mutta pankissa on vähän niin kuin pakko omaksua tietty tyyli, jos aiot olla uskottava sijoitusneuvoja tai lainaneuvottelija. Eli täytyy asettua rooliin, mutta tästä päästään alkuperäiseen kysymykseen - miksi pitäisi vaihdella asuja, vain todistaaksesi että sinulla on paljon vaatteita ja että nukuit kotona? Jollakulla on iso vaatevarasto, joku toinen viihtyy parhaiten muutamassa luottovaatteessa. Ja sitten on sellaisia kuin minä, jotka nauttivat kun ei tarvitse meikata, laittaa tukkaa ja miettiä miltä näyttää. Nykyisessä työssäni minun täytyy olla tarkka, tehokas, huolellinen, hyvä numeroiden kanssa sekä tarpeeksi mukava että tulen toimeen paikan päällä olevien ja puhelimessa tavattavien työkaverien kanssa, mutta ei ole juuri väliä miltä näytän, kunhan olen puhdas ja suhteellisen siisti.

Teinien osalta ymmärrän halun näyttää freesiltä ja olla muodikas. Mutta aikuinen voi päättää itse - voit pitää listoja eri asuvaihtoehdoista, käyttää aina samoja lempifarkkuja ja villapaitaa, tai vain heittää päälle mitä kaapista osuu käteen. Sori vaan, mutta todella harvoja kiinnostaa mitä sinulla on ylläsi...

Hyvä esimerkki elegantista ja yksinkertaisesta tyylistä on Angela Merkel. Hänellä on rajaton määrä erivärisiä jakkuja ja niihin sopivia housuja, kaikki samaa klassista mallia. Vai onko hänellä sittenkin vain muutama tarkoin valittu luottovaate? En tiedä, koska hän näyttää aina jokseenkin samalta, vain värit vaihtelevat. 

Ei ole väliä luotatko onnenkalsareihin vai oletko vaihtelunhaluinen,  mutta vaatteissa tärkeintä on millainen olo niissä tulee. Ingrid Bergmanin sanoin: Ole oma itsesi. Maailma rakastaa omaperäisyyttä.

The one who wants the power should not have it

In Finnish, they say that politics means taking care of things that belong to us all. I'm not a political person and usually don't really care who has the power, as long as I feel safe and can feed my family, and get medical help in case of emergency. Now the growing national debt makes it necessary to find ways to save money, and it is never easy to decide where to cut if you're choosing between medical care, schools, roads, elderly care or unemployment benefit - all important things. These are tough decisions, but the reason why I choose to discuss politics this once is the on-going presidential election in the U.S. 
The country claims to be the leading democracy in the world, and they call their president the leader of the free world. I do remember when one of my English professors (born and bred in Britain) told that Britain is not a democracy, due to the two-party-system. Another professor from the East Germany gave a lecture right after the wall had been opened, sounding really like he had wished Hitler to show up again. In the meantime, we also had another German

professor who was ashamed of being German because of the nazis, though he was born after the war. Europeans seem to understand that history is made by humans and consists of good choises and bad, some of which were the only options at the time.
In comparison to those examples, the Americans appear to be brain-washed with the divine knowledge that they live in the land of the free - with school shootings, scanty social security, the rich people in control and all-in-all being the world police. I can't think of another country where a presidential candidate would want to emphasize that he's filthy rich and is

known as a ruthless business man - where else would these be favourable characteristics? A lot can be said about the female candidate as well, but her worst sin seems to be standing by her man, whereas the business man boasts openly with his derogatory opinion on practically everyone but himself. You may think that this has nothing to do with non-Americans, but unfortunately we share the planet with them and their nuclear weapons, if they should get too excited about being great again.

In the old days, leaders could do a lot and not make it to the news - the old Soviet leader who liked his vodka a bit too much, and several presidents and kings (queens, even popes) have had their

share of secret lovers, corruption and tyrannic acts without consequences. Nowadays, the media tells everything, not only about the politician but also his family and anybody around, and even a good

person can see his/her career go down the toilet because of something that has nothing to do with political abilities. The only exception is Mr. Trump who can do or say whatever he wants, and still there are people who see him as a saviour. Or is it true that even "potus" is just a front man and the power lies somewhere else, and now they want Donald to be the icon? Illuminati confirmed...
I also find it odd that a candidate must raise an incredible amount of money to even have a chance -

so there are many capable, righteous persons who just don't happen to know the right people. Estonia got a new president just days ago, and I hadn't even known they were choosing one, whereas even little children have heard about the huge machinery (or theatrical act) where the Americans vote for a new leader. Many people claim that the politicians are just hungry for power, but someone must make the decisions, and we can't go back to the ancient Greek system, either. At this point I feel my inner feminist waking up and suppose it's time to let go of the subject - maybe we'll get back to that some day. Right now we are living in interesting times, just like the old Chinese curse imprecates. Enjoy the ride, and remember to get the popcorns before the next debate!
Suomessa on sanonta, että politiikka on yhteisten asioiden hoitamista. Minä en ole poliittisesti valveutunut enkä juuri piittaa kenellä on valtaa, kunhan tunnen oloni turvalliseksi, saan lapset ruokittua ja lääkärinapua on saatavilla hädän tullen. Nyt yhä kasvava valtionvelka pakottaa säästämään, ja valinnat ovat vaikeita, kun rinnakkain asetetaan terveyspalvelut, koulut, tiet, vanhustenhuolto ja työttömyysturva. Syy siihen että puhun tämän kerran politiikasta on kuitenkin meneillään olevat USA:n presidentinvaalit.
USAsanoo olevansa maailman johtava demokratia, ja he kutsuvat presidenttiään vapaan maailman johtajaksi. Muistan erään englannin professorin (syntyperäinen britti), jonka mukaan Britannia ei ole demokratia koska siellä on kaksipuoluejärjestelmä. Toinen, itäsaksalainen professori piti luennon juuri Berliinin muurin avaamisen jälkeen ja kuulosti siltä, kuin olisi toivonut Hitlerin ilmaantuvan takaisin. Toisaalta meillä oli myös toinen saksan professori, joka häpesi olla saksalainen natsien vuoksi, vaikka oli syntynyt vasta sodan jälkeen. Eurooppalaiset tuntuvat ymmärtävän, että historia koostuu ihmisten päätöksistä, hyvistä ja huonoista, ja monille niistä ei aikoinaan ollut vaihtoehtoa.
Amerikkalaiset sen sijaan on ilmeisesti aivopesty jumalaisella tiedolla että he elävät vapauden kansakunnassa - kaupan päälle tulee vain kouluammuskelut, surkea sosiaaliturva, rikkaiden harvainvalta ja tehtävä maailmanpoliisina. Missä muualla presidenttiehdokas korostaisi olevansa sikamaisen rikas ja tunnettu häikäilemättömänä bisnesmiehenä - missä nämä olisivat tavoiteltavia ominaisuuksia kansan johtajalle? Naisehdokkaastakin löytyy sanomista, mutta hänen suurin syntinsä tuntuu olevan pysyminen miehensä rinnalla, kun taas liikemies kerskuu avoimesti sillä miten hän halveksii käytännössä kaikkia muita paitsi itseään. Ajattelet ehkä että se ei koske meitä ei-amerikkalaisia, mutta valitettavasti olemme samalla planeetalla heidän ja ydinaseiden kanssa, jos he sattuisivat innostumaan liikaa uudelleenlöydetystä suuruudestaan.
Entisaikoina johtajat selvisivät monesta joutumatta uutisiin - vanha neuvostojohtaja joka piti vähän liikaa votkasta, monet presidentit ja kuninkaat (kuningattaret, jopa paavit) ovat harrastaneet salarakkaita, korruptiota ja tyranniaa ilman mitään seuraamuksia. Nykyään media kertoo kaiken, ei vain poliitikosta vaan myös perheestä ja kaikista lähipiirissä, ja moni hyvä tyyppi on nähnyt uransa valuvan viemäriin asioiden takia, jotka eivät mitenkään liity poliittisiin kykyihin. Ainoa poikkeus on herra Trump, joka voi sanoa ja tehdä mitä huvittaa, ja silti on ihmisiä joille hän on pelastaja. Vai onko niin, että jopa "potus" on vain keulakuva ja valta on jossain muualla, ja nyt on Donaldin vuoro? Salaliitto vahvistettu... (potus=president of the u.s. eli usa:n presidentti).
Minusta on hölmöä, että ehdokkaan pitää kerätä järjetön määrä rahaa jotta saa edes pienen mahdollisuuden, koska se tarkoittaa että on paljon kyvykkäitä ja oikeamielisiä ihmisiä jotka vain eivät tunne oikeita ihmisiä. Viro sai hiljattain uuden presidentin enkä edes tiennyt että heillä on valinta meneillään, kun taas jopa pikkulapset ovat kuulleet valtavasta koneistosta (ja suuresta teatterista) jonka kautta Amerikka äänestää uuden johtajan. Monet väittävät että poliitikot ovat vain vallanhaluisia, mutta jonkun täytyy tehdä päätökset, emmekä voi palata antiikin Kreikan systeemiin. Tässä kohtaa sisäinen feministini herää ja lienee paras päättää aiheen käsittely - ehkä palaamme tähän joskus. Juuri nyt elämme mielenkiintoisia aikoja, kuten vanha kiinalainen kirous toivottaa. Nauti matkasta, ja muista hommata popcornit ennen seuraavaa väittelyä!

Age becomes a number after thirty-five

Many of my loved ones reach some milestone of age this year: a dear cousin turned 50 and my brother will celebrate his 40th birthday later on. I don't feel any older, though; I just wonder who stole my toddlers and replaced them with grown-ups with opinions. My cousin had her party at the same place as ten years ago, and we forty- and fifty-somethings were just the same people as back then. But the next generation is not: ten years ago there were children and teens, plus a little baby, my youngest one; this year that young lady is ten, all other children have become young adults, and there was even a little baby, whose mother was a young lady at the time of the previous party. And yet my cousin and I are the same girls who used to stay there, at our Grandma's, playing in the attic, reading loads of books and going for a swim three times a day.

My three children also reach important ages this summer: the little lady turned ten, as mentioned above. Her birthday is usually a long series of parties, but this time we managed to restrict it to one occasion for the closest relatives and one for friends from school. Ten years ago we had two children in school and it was kind of a hard work to start all over again with a newborn baby, but today I'm grateful for this evening star in our life: with her, we still have something in common with her classmates' thirtysomething parents, and probably feel way much younger than we would if she hadn't showed up in our family.

The other daughter celebrated her 18th birthday and became officially of age. The driving school project goes on (with myself as instructor) but it's been left a bit aside because her school takes a lot of time and effort; more important to focus on the grades, because you still have the rest of your life to get that license. But it's also fun to have the theory lessons, discussing traffic and all kinds of regulations, and do the driving practise together - I can recommend learning to drive as a great mother-daughter -bonding experience! Maybe I'll let my husband have the pleasure when it's time for the youngest lady to learn to drive, because I was even our son's driving instructor - that, my friends, was a completely different case.

The son had his 21st birthday and would have been legally adult according to the old law. So, by the old laws and the new, I guess I must believe he's a grown man now. He's managed pretty well living on his own, rumour tells that he actually cooks, cleans and does the washes, so I guess that all the nagging and chores lists in his teens didn't go wasted. He's grown with PlayStation and You Tube and keeps his music collection in his phone, but yet he has had a very different childhood in comparison to the younger sister, who has her own smartphone, laptop and tablet, can't use a normal camera and spends far too much time watching videoblogs and tv programmes online.

Douglas Adams said it perfectly: as a child you take things for granted, at young age you are open to new solutions and gimmicks, but as middle-aged you think that the world is pretty much ready and you'd be perfectly fine with no more new inventions. I do use the new media, but still rather read my books in paper form, want to print out instructions and prefer grocery shopping list on a piece of paper instead of my phone. My children made it through the infancy without baby monitors (though they were invented long before my son was born) and I still don't have a robot vacuum cleaner or a 3D printer.
It is amazing how much the daily world has changed only in 20 years, and even more mind blowing to try and imagine the reality twenty or more years from today. When my grandmother was ten, she made porridge for her little brothers in a pot hanging over an open fireplace; now my youngest one is ten, and she loves oatmeal and always makes it in the microwave. I wonder if her great grandchildren will push a button in a machine or throw a little ball in a dehydrator, or will they just take a pill? My grannies thought they were old in their fifties but when I turn fifty, age is just a number - they do say that fifty is the new thirty these days. Birthdays fly by, but growing old is optional.
Monet läheiset saavuttavat tänä vuonna jonkin rajapyykki-iän: serkkutyttö täytti 50 ja velimies juhlii 40 vuottaan loppuvuodesta. Itse ei huomaa olevansa vanhempi; ihmettelee vain kuka vei taaperot ja toi tilalle aikuisia mielipiteineen. Serkku piti juhlansa samassa paikassa kuin 10 vuotta sitten, ja tuntui että me neli- ja viisikymppiset emme ole muuttuneet yhtään. Mutta seuraava sukupolvi on: 10 vuotta sitten juhlissa oli lapsia ja teinejä, sekä yksi vauva, meidän kuopus; nyt sama nuori neiti on 10, muista lapsista on tullut nuoria aikuisia ja paikalla oli kyllä yksi vauvakin, jonka äiti oli edellisten juhlien aikaan nuori neitonen. Silti minä ja serkku olemme aina vain samoja tyttöjä jotka lomailivat siellä isoäidin luona, leikittiin vintillä, luettiin kasoittain kirjoja ja käytiin uimassa kolme kertaa päivässä.
Omilla lapsillani on myös tärkeät synttärit tänä kesänä: pikkuneiti täytti kymmenen, kuten jo todettiin. Hänen juhlansa ovat yleensä olleet sarjatapahtuma, mutta tällä kertaa saatiin rajattua niin, että oli yhdet pippalot lähisuvulle ja toiset koulukavereille. Kymmenen vuotta sitten meillä oli jo kaksi koululaista ja oli rankkaa aloittaa alusta vastasyntyneen kanssa, mutta nyt olen kiitollinen tästä iltatähdestä: hänen ansiostaan meillä on jotain yhteistä luokkatoverien kolmikymppisten vanhempien kanssa, ja tunnemme itsemme paljon nuoremmiksi kuin jos hän ei olisi ilmestynyt perheeseen.
Toinen tytär vietti 18-vuotispäiviään ja tuli virallisesti täysi-ikäiseksi. Autokouluprojekti jatkuu (minä opettajana), mutta se on jäänyt vähän syrjään kun lukio vaatii aikaa ja työtä; arvosanat jaetaan nyt, sitten on loppuelämä aikaa hommata ajokortti. On ihan hauskaa käydä läpi teoriaa, puhua liikenteestä ja kaikista säännöistä ja harjoitella ajamista - opetuslupaharjoittelu on loistava äiti-tytär-bonding-kokemus! Ehkä annan miehen kokeilla sitten kun on kuopuksen vuoro opetella ajamaan, koska olin pojankin ajo-opettajana - se, rakkaat ystävät, oli vallan toisenlainen tapaus.
Poika täytti 21 vuotta ja olisi nyt vanhankin lain mukaan täysi-ikäinen. Kaipa sitä täytyy vähitellen uskoa, että hän on jo aikuinen mies. Hän on pärjännyt yllättävän hyvin omassa asunnossa, huhujen mukaan hän jopa kokkaa, siivoaa ja pesee pyykkiä, joten kaikki se nalkutus ja kotityölistat teinivuosina eivät menneet hukkaan. Hän on kasvanut PlayStationin ja You Tuben kanssa ja pitää musiikkikokoelmaa puhelimessa, mutta eli silti hyvin erilaisen lapsuuden kuin nuorempi sisko, jolla oli jo 9-vuotiaana älypuhelin, läppäri ja tabletti, joka ei osaa käyttää tavallista kameraa ja viettää aivan liikaa aikaa katsoen videoblogeja ja tv-ohjelmia verkosta.
Douglas Adams-sitaatti: "Nämä säännöt kuvaavat ihmisen suhtautumista teknologiaan. 1. kaikki, mikä on olemassa kun synnyt, on normaalia ja tavallista, ja osa maailman luonnollista toimintaa. 2. kaikki, mikä keksitään kun olet 15 ja 35 ikävuoden välillä, on uutta ja jännittävää ja vallankumouksellista, ja voit luultavasti tehdä siitä uran itsellesi. 3. kaikki, mikä keksitään kun olet yli 35, on luonnotonta ja turhaa." Douglas Adams sanoi sen tyhjentävästi: lapsena asiat ovat itsestäänselviä, nuorella iällä olet avoin uusille ratkaisuille ja jipoille, mutta keski-iässä maailma tuntuu valmiilta ja tulisit hyvin toimeen ilman uusia keksintöjä. Käytän kyllä uutta mediaa, mutta luen mieluummin kirjani paperimuodossa, tulostan käyttöohjeet ja kirjoitan ostoslistan käsin eikä puhelimen muistiin. Lapseni selvisivät vauvaiästä ilman itkuhälyttimiä (vaikka ne toki keksittiin kauan ennen pojan syntymää), eikä minulla ole vieläkään robotti-imuria tai 3D-tulostinta.
On ihmeellistä, miten paljon maailma on muuttunut vain 20 vuodessa, ja vielä oudompaa on kuvitella millainen todellisuus on yli 20 vuotta eteenpäin. Isoäitini keitti 10-vuotiaana aamupuuroa pikkuveljilleen avotakan padassa; minun kuopukseni on nyt 10 ja tekee mielellään kaurapuuroa mikrossa. Mitenkähän hänen lapsenlapsenlapsensa, painavatko nappia koneessa tai laittavat puuropallon kosteuttajaan, tai ottavat vain pillerin? Molemmat isoäitini olivat mielestään vanhuksia viisikymppisinä, mutta minulle se on pelkkä numero - nykyään sanotaan, että viisikymmentä on uusi kolmekymmentä. Syntymäpäivät vilisevät ohi, mutta ei silti tarvitse ruveta vanhaksi.

Enjoy the joyride called autumn

How's your autumn been so far? I celebrated my birthday a couple of days ago, and I've always felt

myself being an autumn child, both calenderwise and when it comes to weather. Thanks again for everybody who noticed the day - the big party will be arranged a few years later if I'm still alive and kicking.
Now the winter is coming, as every Game of Thrones fan knows. I do like it when the mornings get chilly and you start thinking about earmuffs, gloves, soft woollen coats and boots. The fireplace once again comes handy, and even the food changes: casseroles, porridge

 and hot chocolate in stead of green salad, grilled steak and ice cream. The nature becomes soon very beautiful, due to ruska, as we call it in Finnish - first the golden fields with oats, wheat and barley, then the green grass that turns silvery frozen on a cold morning and the yellow leafs blowing in the wind.
Here's an example of the rare planted flowers in my garden, August Aster that blooms late in the summer. It has small white-lilac flowers, seems to grow anywhere and requires absolutely no care, other than that in the spring I pick away what's left of the previous summer's plants. The roots underground grow a new stem every year, and they have bloomed wildly every single summer since I got the first plants from my sister-in-law. In other words, a plant to my taste.

The next picture shows something else that grows no matter what you do. I have dozens of vuorenkilpi, Bergenia, planted on our front yard - they bloom early in the summer and manage just fine without any care, which is an obvious plus point. They also take more and more room in the garden, and you are supposed to divide them, plant them in new places and probably give some for your gardening friends so that they also get to worry about were to put them. I got mine from my mother-in-law, and she apparently had in mind beautiful big plants, growing in steady lines with no weed or grass around them. Well, you can certainly say that they are big.
The unavoidable autumn theme is also here: everyone and their cousins should apparently be ashamed of how much wild berries we Finns leave in the forest every year, like you should be thrilled about different kinds of mushrooms and

change recipes with your neighbours. I have nothing against people who love chanterelle sauce, but if it's up to me, all kinds of mushrooms can stay in the forest where they live. You must know the saying that you should only pick the ones you recognize - this picture shows the only sort I can for sure tell from other kinds. And when it comes to berries, I can make whipped porridge with lingonberries, eat cloudberry ice cream, put blueberries in a pie and raspberries in a dessert cream, but I don't see why I should be the one to collect them. With the same logic, you shouldn't wear clothes you haven't made or drive a car built in a factory. My late father was a berry fanatic and could pick a dozen buckets in one day, but I only go to the forest if the children are asked to bring some lingonberries to school, and even then it's a family project to find a few litres. Fortunately, we have this thing called market economy, where you don't have to be capable of everything, as long as you can do something someone else is willing to pay for.
Miten syksy on mennyt tähän asti? Vietin jokunen päivä sitten synttäreitäni, ja olen aina tuntenut itseni syksyn lapseksi, sekä kalenterimielessä että sään puolesta. Kiitos kaikille jotka noteerasivat päiväni, kunnon juhlat pidetään parin vuoden päästä jos vielä silloin heilun täällä.
Nyt talvi on tulossa, kuten jokainen Game of Thrones-fani tietää. Pidän siitä, kun aamut viilenevät ja voi alkaa pohtia korvaläppiä, hanskoja, villakangastakkeja ja saappaita. Takka on taas kiva olemassa, ja ruokakin muuttuu: pataruokia, puuroja ja kaakaota salaatin, grillipihvin ja jäätelön sijaan. Ruskan ansiosta Suomen luonto on kaunis syksyllä - kultaiset viljapellot, nurmikko joka kuura-aamuna onkin hopeinen ja tuulessa lentävät keltaiset lehdet.
Tässä yksi puutarhani harvoista istutetuista kukista, elokuun asteri joka kukkii loppukesällä. Siinä on pienet valko-violetit kukat, se kasvaa missä vain eikä tarvitse muuta hoitoa kuin että keväällä nyppii pois edelliskesän kuolleet varret. Maanalaiset juuret kasvattavat uuden varren keväällä, ja ne ovat kukkineet tarmokkaasti joka kesä siitä lähtien kun sain kukat veljenvaimolta. Siis kasvi minun makuuni.
Seuraavassa kuvassa jotain muuta joka kasvaa teitpä mitä tahansa. Minulla on tusinoittain vuorenkilpiä etupihalla - ne kukkivat alkukesästä ja pärjäävät hoitamatta, mikä on ilman muuta plussaa. Ne myös vievät yhä enemmän tilaa, ja tarkoitus olisi jakaa niitä, istuttaa uusiin paikkoihin ja antaa puutarhaharrastajaystäville, jotta nämäkin saisivat miettiä mihin ne tungetaan. Minä sain omani anopilta, joka epäilemättä näki mielessään kauniit isot kasvit täsmällisissä riveissä ilman rikkaruohon hiventäkään. No, ainakin ne ovat isoja.
Jokasyksyinen puheenaihe on myös palannut: jokaikisen suomalaisen pitäisi olla nolona siitä miten paljon metsämarjoja jää poimimatta, aivan samoin kuin pitäisi olla innoissaan sienilaaduista ja vaihdella reseptejä naapurien kanssa. Jokainen saa tykätä kantarellikastikkeesta jos haluaa, mutta minun puolestani sienet saavat jäädä metsään kasvamaan. Tiedättehän sanonnan että pitää poimia vain sieniä jotka tuntee - kuvassa ainoa laji jonka varmasti erotan muista. Marjoista taas voin tehdä puolukoista vispipuuroa, syödä lakkajäätelöä, laittaa mustikoita piirakkaan ja vadelmia kiisseliin, mutta miksi juuri minun pitäisi myös poimia ne? Samalla logiikalla ei voisi käyttää vaatteita joita ei ole itse tehnyt tai ajaa tehdastekoista autoa. Edesmennyt isäni oli marjastusfanaatikko ja saattoi poimia tusinan sangollista päivässä, mutta minut saa marjametsään vain jos lasten pitää viedä puolukoita kouluun, ja silloinkin on koko perheen projekti että saadaan kokoon muutama litra. Onneksi on tämä markkinatalous, jossa ei tarvitse itse osata ihan kaikkea, kunhan osaa jotain mistä joku muu on valmis maksamaan.

Old-fashioned and digital pastimes steal your sleep

Do you know the feeling when people say they don't have time for any hobbies? Like hobbies should be something special you start doing, such as collecting stamps or poor dead butterflies, downhill skiing or line dancing with special boots and a hat on - nice things to do, if you like them. To me, a hobby is something you do because it makes you happy, not because you have to. It may be singing in a choir or writing detective stories, knitting socks or tending your garden - a garden normally requires some level of maintaining, but I do as little as possible, just like it is perfectly acceptable to buy woollen socks, even if you'd be capable of making them yourself. Some of us are more of a relaxed sort and need time to take it easy, while some others constantly need a useful occupation.
Some of my hobbies are completely without purpose, some might be considered as domestic chores.

To start with, I kind of like cooking if I don't need to do it twice every single day. In our household, we usually plan together what we'd be eating and do the shopping together, but he does a significant part of day-to-day cooking (I help with school work and do the laundry). But on weekends and holidays, you often have more time to spend and like to try new things or make something a bit more creative, and then it's my turn to take over the kitchen. It is really rewarding to see people enjoying their food, the best praise is when the pot gets empty or the children start counting how many pieces everyone got.

My other, vaguely useful hobby is photo albums. Today you just take a hundred snaps and choose the best for instagram, but I still love real pictures glued in an album, in chronological order and with explaining texts. About once a year, I take an evening and go through every snapshot on my phone and on the computer (where I transfer from the camera and ask the family to send theirs), and pick a couple of hundred pictures to be ordered on real photo paper. Later on, I spend an evening with arranging them and deciding which album they go to (one for every child and one for us parents, and pictures for grandparents). The best part is glueing the photos and deciding what to write under them, and imagining the children watching them decades from now, or telling my grandchildren about the people in the pictures. I still remember the feeling when I saw my husband's baby photos for the first time, and was glad to see the son's girl friend watching old albums for a while ago - nice when somebody understands my obsession... The whole family has been taught that in case of a fire, save the people and eventual pets, then the photo albums, because you can buy everything else but not the old photos that don't exist on any cloud service.
My third pastime is the one people use to mention when they "don't have any hobbies". I read. A lot.

And that means a book in an evening, or rather one in a night, because that time is usually taken from the sleep I get. I like historical drama, science fiction, fantasy, horror, detective stories or psychological suspense or romance novels (Jane Austen, adventure or mystery -stylish, not Harlequin or Mr. Grey). Come to think of it, I think war is the only category I usually skip in the library, and still I like eg. Alistair MacLean or Leon Uris. A few years ago I found out about fan fiction, and since that I have slept even less than before, because I read some fanfic and then pick up a book and read a couple of hours more - everybody knows you should not go to sleep right after screen time. Some of my all time favourites are Stephen King, Douglas Adams, Arthur C. Clarke and Isaac Asimov, lately Diana Gabaldon, on-and-off George R. R. Martin, Thomas Harris and Patricia Cornwell. And a couple hundreds of others, because one day you want to read about the future of space travelling, another day you are interested in the crusades or the social life in the 18th century.

The last not-so-necessary thing I like to do means also staying up when I should be sleeping like all sensible middle-aged people. I have told earlier that my husband and I use to have tv shows on digital box and watch them on Sunday afternoons. In addition to that, I have other shows he doesn't like, and guess when I watch them? Right, late at night when everybody else in the house is sleeping. It may go like, first I watch a couple of episodes of Game of Thrones, then read fan fiction and discussion forums about the subject, and finally decide to read some chapters in the book the season is based on. The same goes for several other shows/books, plus there are otherwise interesting shows. And this year, I finally got the idea that it would be fun to write a blog... With an actual life and time-consuming, non-hobbyish hobbies, I find myself writing these lines at 2 a.m. But if you do something you like, it should be good for your health, don't you think?
Tiedäthän tunteen, kun ihmiset sanovat ettei ole aikaa harrastaa? Niin kuin harrastus pitäisi aina erikseen aloittaa, kuten postimerkkien tai kuolleiden perhosparkojen keräily, laskettelu tai rivitanssi erityisissä saappaissa ja hattu päässä - varmasti kivoja juttuja jos tykkää niistä. Minulle harrastus on mitä vain mitä tehdään omaksi iloksi, ei siksi että on pakko. Se voi olla kuorolaulua, dekkarien kirjoittamista, sukkien kutomista tai puutarhanhoitoa - puutarha yleensä vaatii jonkun määrän ylläpitoa, mutta minä teen mahdollisimman vähän, aivan samoin kuin on täysin sallittua ostaa villasukat, vaikka osaisi itsekin tehdä sellaiset. Toiset meistä ovat rennompia ja kaipaavat löhöilyaikaa, toiset taas haluavat jatkuvasti jotain hyödyllistä tekemistä. Osa minun puuhistani on täysin hyödyttömiä, toiset taas ovat tietyllä tapaa kotitöitä.
Ensinnäkin kokkaaminen on ihan ok, kunhan sitä ei tarvitse tehdä jatkuvasti kahdesti päivässä. Meillä ateriat suunnitellaan ja käydään kaupassa yhdessä, mutta mies tekee ison osan arkiruoasta (minä autan läksyissä ja hoidan pyykin). Viikonloppuisin ja lomilla on enemmän aikaa ja intoa kokeilla jotain uutta tai monimutkaisempaa, ja silloin minä valtaan keittiön. On tosi palkitsevaa kun ihmiset nauttivat ruuasta, paras kehu on tyhjä pata tai kun lapset laskevat kuinka monta palaa kukin sai.
Toinen etäisesti hyödyllinen harrastus on valokuva-albumit. Nykyään napsitaan sata kuvaa ja valitaan paras instaan, mutta minä pidän vieläkin oikeista kuvista, liimattuna albumiin aikajärjestyksessä ja kuvatekstien kera. Noin kerran vuodessa vietän illan lajitellen kuvat puhelimesta ja koneelta (johon siirrän kamerasta ja pyydän perhettä lähettämään omiaan), ja valikoin pari sataa tilattaviksi oikeina paperikuvina. Myöhemmin lajittelen ne albumeittain (lapsille omansa, yksi vanhempien, lisäksi kuvia isovanhemmille), ja paras vaihe on itse liimaaminen ja tekstien miettiminen, kuvitellen lapset katsomassa niitä vuosikymmenien päästä tai että voi kertoa lapsenlapsille kuvien ihmisistä. Muistan vieläkin kun näin miehen vauvakuvat ensimmäistä kertaa, ja ilahduin kun pojan tyttöystävä katseli vanhoja albumeja jokin aika sitten - kiva kun joku ymmärtää tätäkin pakkomiellettä... Koko perheelle on opetettu, että tulipalon sattuessa pelastetaan ihmiset ja mahdolliset lemmikit, sitten albumit, koska kaiken muun voi ostaa mutta ei vanhoja kuvia joita ei ole missään pilvipalvelimella.
Kolmas ajanvietteeni on se, jonka ihmiset yleensä mainitsevat kun he "eivät harrasta mitään". Minä luen. Paljon. Se tarkoittaa kirjaa illassa, tai pikemmin yössä, koska lukuaika on yleensä pois yöunista. Luen historiallista draamaa, scifiä, fantasiaa, kauhua, dekkareita ja psykologista jännitystä sekä rakkaustarinoita (tyyli on Jane Austen, seikkailu tai mysteeri, ei Harlekiini tai Mr. Grey). Oikeastaan sotakirjat on ainoa laji jonka yleensä ohitan kirjastossa, ja pidän kuitenkin esim. Alistain MacLeanista ja Leon Urisista. Jokunen vuosi sitten löysin fan fictionin ja sen jälkeen olen nukkunut entistä vähemmän, kun ensin luen ficciä, sitten otan kirjan ja luen vielä pari tuntia - kaikkihan tietävät että ei pidä mennä nukkumaan heti ruutuajan jälkeen. Pitkän ajan suosikkeja ovat mm. Stephen King, Douglas Adams, Arthur C. Clarke ja Isaac Asimov, viime vuosina Diana Gabaldon ja vaihtelevasti George R. R. Martin, Thomas Harris ja Patricia Cornwell. Ja parisataa muuta, koska yhtenä päivänä huvittaa lukea avaruustutkimuksen tulevaisuudesta, toisena päivänä kiinnostavat ristiretket tai 1700-luvun seurapiirielämä.
Viimeinen ei-kovin-tarpeellinen mutta mieleinen puuha pitää myös minua jalkeilla kun muut järkevät keski-ikäiset jo nukkuvat. Olen kertonut että meillä on tapana katsoa miehen kanssa lempisarjat digiboksin levyltä sunnuntai-iltapäivisin. Niiden lisäksi on liuta muita, joita katson vain minä, ja arvatkaapa koska? Jep, myöhään yöllä kun muut nukkuvat. Ensin katson vaikka pari jaksoa Game of Thronesia, sitten luen ficciä ja siihen liittyviä keskustelupalstoja, ja lopuksi päätän ehkä lukea pari lukua kirjasta johon kyseinen kausi perustuu. Sama koskee muitakin sarjoja/kirjoja, ja niiden lisäksi on tusina muuten vain kiinnostavaa sarjaa. Ja tänä vuonna keksin että olisi kiva kirjoittaa blogia... Kun on ihan oikeakin elämä ja aikasyöppöjä epäharrastuksia, löydän itseni kirjoittamasta näitä rivejä aamukahdelta. Mutta kun tekee sitä mistä nauttii, sen täytyy olla hyväksi terveydelle, eikö vain?

Broad mind, empty wallet, aching all over - joys of travelling

In the previous text I told you how busy I had been on my vacation. After fixing the house, we took a trip to Stockholm, while the older daughter was having a tour in Germany and France - sounds international, doesn't it?

Our youngest one has kept talking about visiting Sweden, and though there are several ways to get there, I thought a ship from Turku would be a good choice. We drove down to Turku, stopping at nice places for lunch, ice cream or coffee, and arrived long before the ship's departure. So we drove around a bit to see the city, and also took a walk in the park of Turku Castle, which is very conveniently located next to the harbour.
The passenger ships to Sweden are like floating apartment buildings, with play rooms, shops and restaurants. This was a new experience for our young lady, even if a walk on the upper deck was probably the most exciting part of the evening. It was a bit difficult to fall asleep in the small cabin, but we were having breakfast at half past five, before the arrival to Stockholm.

It is the capital of Sweden and the Old Town is located on an island close to the harbour. Like many others, we walked to the city and saw the familiar view, beautiful buildings, churches and bridges that bind together the different parts of the city. It was very early in the morning and we had a lot of time to get acquainted with the narrow streets, old houses and - last but not least - the Royal Palace. My husband and I have been to Stockholm before, but it was fun to see everything through our daughter's eyes, as it was her first time.
Then we moved on to the more modern areas with shops, malls and restaurants and did some serious shopping -  many of the shop assistants didn't speak Swedish at all, only English - I don't think you get that very often in Helsinki? And both the hubby and I speak Swedish on a daily basis at work, so I should think that our Swedish is understandable. The weather was great and even the shopping streets looked

their best, bathing in the sun, but because we didn't have any teenagers with us, we could leave the shopping areas pretty early and take a scenery route back to the harbour. The little lady liked best a small cafe on the top of a hill right next to the harbour, with a view to the Old Town and the city - a magnificent scenery with old and new, islands and hills, streets and ships.
We came back with another ship and had to again examine its possibilities thoroughly before retreating to our cabin. The young lady slept like a log, but we grown-ups were happy to find several new muscles that could hurt, after a whole day of walking in a city with lots of hills, stairs and arched bridges. She also slept most of the time on the way home from Turku, but we couldn't do that, someone had to drive and someone else keep the driver awake.
Finally home, one might imagine that you could get some rest. No way, the next morning I woke up with a strange noise - it was my dear husband picking up timber for his next project. Fortunately, this was not the new shed we've talked about, but a fence next to our swimming pool. I have brought up the subject many times, thinking that a small fence there would be ornamental, give some shelter towards the neighbouring houses, and even provide a place where you can stack towels, robes and other stuff. Naturally we ended up building a nearly two-meter-high, five-meter-long construction that had to be painted (twice) and assembled, and with a new beautiful fence, you simply had to go and get some barbecue meat, take a sauna bath and test the new swimming experience. This

procedure took the best part of a weekend, and then I found myself sitting up and waiting for the older daughter to arrive from her European trip - estimated arrival at 4 a.m. Because we hadn't seen each other for about two weeks, the next 3-4 days were about listening to her stories, admiring the photos and all-in-all discussing road trips, shopping, attractions and customs services in different countries...
About here my vacation was coming to an end, and I just couldn't wait getting back to business as usual. What a lovely idea to serve homecooking dinners, make sandwiches for lunch at work, read e-mails, answer callbacks and - not too often - iron an occasional shirt if you're going to meet customers or visitors.
By the next summer vacation, all this busy-busy will probably be forgotten and I'll be making lists and mental notes of all the things that must be done - you never learn the importance of not planning too much. On the other hand, a rolling stone gathers no moss - and if you hurt all over, you know you're alive.
Viimeksi kerroin työntäyteisestä lomastani. Talon fiksauksen jälkeen teimme pienen reissun Tukholmaan, kun vanhempi tytär oli vielä kiertueella Saksassa ja Ranskassa - eikös kuulosta kansainväliseltä? Kuopus on jo pitkään halunnut käydä Ruotsissa, ja vaikka sinne pääsee useammalla tavalla, arvelin että laivamatka Turusta olisi mukava vaihtoehto. Ajoimme Turkuun omalla autolla, pysähtyen kivoissa paikoissa syömään, jäätelölle tai kahville, ja olimme perillä paljon ennen laivan lähtöä. Niinpä ajelimme vähän katselemassa kaupunkia ja kävelimme Turun linnan puistossa, joka on kätevästi aivan sataman vieressä.
Ruotsin-laivat ovat kuin kelluvia kerrostaloja, joissa on leikkihuoneita, kauppoja ja ravintoloita. Tämä oli uusi kokemus meidän pikkuneidille, vaikka kävely laivan yläkannella taisikin olla illan kohokohta. Pikkuhytissä oli vähän vaikea nukahtaa, mutta olimme reippaina aamiaisella puoli kuuden aikaan, ennen Tukholmaan saapumista.
Tukholma on Ruotsin pääkaupunki, ja sen Vanha kaupunki on pienellä saarella lähellä satamaa. Kävelimme keskustaan, ja ihailimme tuttua näkymää - kauniit vanhat rakennukset, kirkot ja eri kaupunginosia yhdistävät sillat. Oli varhainen aamu, ja meillä oli reilusti aikaa tutustua kapeisiin kujiin, vanhoihin taloihin ja erityisesti kuninkaanlinnaan. Minä ja mies olemme käyneet Tukholmassa ennenkin, mutta oli mukava nähdä kaikki tyttären silmin, kun kerta oli hänelle ensimmäinen.
Sitten siirryttiin uudempiin kaupunginosiin kauppojen, ostoskeskusten ja ravintoloiden keskelle, ja tehtiin ostokset - jännä ilmiö oli, että monet myyjät eivät puhuneet ollenkaan ruotsia, vain englantia - tuskinpa Helsingissä käy niin kovin usein? Minä ja mies käytämme kumpikin ruotsia töissä päivittäin, joten meidän puheen pitäisi kyllä olla ihan ymmärrettävää.
Sää oli loistava ja kauppakadut kylpivät auringossa, mutta koska meillä ei ollut porukassa teini-ikäisiä, pääsimme melko aikaisin lähtemään ostosalueilta ja kuljimme satamaan maisemareittiä. Pikkuneidin mielestä paras paikka oli kahvila näköalakalliolla, aivan sataman tuntumassa - sieltä oli mahtavat näkymät Vanhaan kaupunkiin ja keskustaan, sulassa sovussa uutta ja vanhaa, saaria ja kukkuloita, katuja ja laivoja. 
Paluumatka tehtiin eri laivalla, joka piti taas tutkia perusteellisesti ennen hyttiin vetäytymistä. Nuori neiti nukkui kuin tukki, mutta me aikuiset löysimme iloksemme aivan uusia kipeitä lihaksia, kun oli kävelty koko päivä mäkiä, portaita ja kaarisiltoja. Neiti nukkui myös suurimman osan ajomatkasta kotiin, mutta meistä toisen täytyi ajaa ja toisen pitää kuski hereillä.
Kotiin päästyä voisi luulla että oli vihdoin aikaa huilata. Juu ei, seuraavana aamuna heräsin outoon kolinaan - rakas mieheni siellä valikoi puutavaraa seuraavaan projektiin. Onneksi tekeillä ei ollut uusi puuvaja vaikka siitäkin on puhuttu, vaan aita uima-altaan viereen. Olen puhunut siitä useamman kerran, kun ajattelin että pieni aita olisi koristeellinen, antaisi näkösuojaa ja toimisi myös laskutilana pyyhkeille, kylpytakeille tms. Luonnollisesti päädyimme liki kahden metrin korkuiseen, viisi metriä pitkään rakennelmaan, joka piti maalata (kahteen kertaan) ja asentaa paikalleen, ja kun kerran oli uusi hieno aita, piti hakea grillattavaa, saunoa ja testata uutta uintielämystä. Tässä meni iso osa viikonlopusta, ja sitten löysinkin jo itseni odottamassa vanhempaa tytärtä Euroopan-matkalta, saapumisaika neljän maissa aamulla. Kun ei ollut nähty pariin viikkoon, seuraavat päivät saatiin kuunnella matkakertomusta, ihailla kuvia ja jutella automatkoista, ostoksista, nähtävyyksistä ja rajaviranomaisten toimintatavoista eri maissa.
Tässä kohtaa loma alkoi olla lopuillaan, ja suorastaan odotin malttamattomana pääsyä arkirutiiniin. Mikä ihana ajatus laittaa kotiruokaa, tehdä eväsleipiä töihin, lukea sähköposteja ja vastata soittopyyntöihin ja - ei turhan usein - silittää joku pusero jos joutuu tapaamaan asiakkaita tai tärkeitä vieraita. Seuraavaan kesälomaan mennessä tämä kaikki tohotus on unohtunut ja teen taas listoja mitä kaikkea pitää ehtiä - ikinä ei opi että ei pidä suunnitella liikoja. Mutta toisaalta, vierivä kivi ei sammaloidu, ja kun joka paikkaa jomottaa, tietää olevansa elossa.

A vacation well spent

Next week I'm going back to work after a thoroughly useful vacation. We joke about going back to work to get some rest from the family life, but this time it's real - all four weeks were packed with different kinds of work or action.
To start with, our eldest child moved away from home. I spent my first days off going through every cupboard, cabinet and storage place in the house, looking for his stuff and trying to remember which child got these towels or those mugs as christmas present for ten years ago. Then there were

shopping tours, buying more towels, linen, plates, glasses, cutlery and all kinds of kitchen utensils, cleaning stuff and so on... and then of course I washed it all, because that's what you do when you start using new kitchenware. And then, packed it all.
Then he got the keys to the apartment, and my daughters and I had a nice mother-daughter-bonding day, cleaning the place all over - it's actually fun to clean a place with no furniture or any stuff, and this way we know that everything was in order when the big brother moved in. By this time, you should perhaps know that both the son and his father were still working that week, that's why they were excused from the preparing phase.
The next three or four days included moving the furniture (and buying some more), packing all other things and taking them to the new apartment, arranging everything into place, buying more kitchen stuff and groceries, ironing curtains and so on - the list never ends. Finally the place was habitable and the son could start playing house with his girlfriend, but our work was just beginning.

 Our youngest one has never had her own room, only a corner separated with curtains from the living room. This was just fine when she was little, but a ten-year-old young lady wants a real door where people knock if they want to enter, and that's why she just couldn't wait re-arranging the rooms in our house. So, the next morning we got started by carrying out everything that was left in our son's room. One bed was taken to the attic and another one taken down from there, the man-cave's dark cabinets were replaced with shelves, cabinets and a dresser/desk in light colours, curtains and carpets changed and the little lady's clothes, toys, books and other important things set the way she wanted them to be. But, when I do some changes, it means usually changing everything. This time we managed without painting or re-papering the walls and did not touch the older daughter's room (it was completely renovated with all new furniture a year ago), but otherwise every room in the house underwent some changes. We bought ourselves a new bed (a smaller one, no more small children sleeping between us and just lovely to feel sharing a bed) and changed the bedtable. The living room was widened because the daughter's corner was taken away, and so the tv could be moved to a new place, the couch and chairs getting more space around them. All the bookcases were recycled into new rooms (we have lots of books) according to the available space

and the amount of stuff that should be put into them. This procedure took all in all three days, carrying around pieces of furniture, books and other things, testing what should be put where and arranging electronic devices with all kinds of wires.
Luckily, the weather was more of a rainy sort during these days, it would have been an even harder work in hot weather. But finally the youngest one had a fully equipped schoolgirl's room decorated with pink, girly stuff, and our living room no longer looked like we had stacked every relative's old pieces of furniture there. (A family of five needs a lot of storage space and it's not easy in a house with three bedrooms.) However, there is still a little curtained corner in the living room with the son's old bed, just in case he would sleep over some weekend. This may never happen, but I still need to have a bed in the house with his name above it - literally, like the sisters' names above their doors.
So, this had been only the first half of my vacation and there was still a lot to come - but we'll get back to that some other day. Enjoy your children when they are near, because some day you'll find yourselves missing even the way they used to complain about things and fight with each other.
Ensi viikolla palaan töihin tehokkaan loman jälkeen. Vitsailemme että töissä voi toipua perheen kanssa vietetystä ajasta, mutta nyt se on ihan totta - koko neljä viikkoa oli tiukasti aikataulutettu. Vanhin lapsi muutti pois kotoa. Joten käytin ensimmäiset vapaat päivät käyden läpi joka kaapin, komeron ja varaston etsien hänen tavaroitaan, ja yrittäen muistaa kuka lapsista sai joskus kymmenen vuotta sitten joululahjaksi nämä pyyhkeet tai nuo mukit. Sitten ostoksia, eli lisää pyyhkeitä, liinavaatteita, lautasia, laseja, aterimia ja kaiken maailman keittiötarvikkeita... ja ne kaikki piti pestä, koska niin tehdään uusille keittiötavaroille. Ja kaikki oli myös pakattava.
Sitten saatiin asunnon avaimet, ja oli tyttärien kanssa mukava äiti-tytär-bondingpäivä, kun siivosimme sen katosta lattiaan - on kiva siivota kun ei ole huonekaluja eikä mitään tavaraa, ja näin tiedettiin ainakin että kaikki oli kunnossa kun isoveli muutti sisään. Tässä on hyvä mainita, että veli ja isänsä olivat vielä töissä tuon viikon, ja saivat siksi vapautuksen valmisteluvaiheesta.
Seuraavat kolme-neljä päivää siirrettiin huonekaluja (ja ostettiin uusia), pakattiin tavaroita ja järjestettiin niitä paikoilleen, ostettiin lisää keittiökamaa ja elintarvikkeita, silitettiin verhoja jne. - lista on loputon. Lopulta paikka oli asuttavassa kunnossa ja poika voi alkaa leikkiä kotia tyttöystävänsä kanssa, mutta muiden urakka oli vasta alussa.
Meidän kuopuksella ei ole ollut omaa huonetta, vain verhoilla erotettu nurkkaus olohuoneessa. Pienenä se oli ihan ok, mutta kymmenvuotias nuori neiti haluaa oikean oven johon tulijat koputtavat, eikä millään malttanut odottaa huoneiden uudelleenjärjestelyä. Joten seuraavana aamuna kannettiin ulos kaikki mitä pojan huoneeseen oli jäänyt. Yksi sänky meni vintille, toinen tuotiin sieltä alas, entisen mies-luolan tummien kaappien tilalle tuli vaaleampia hyllyjä, kaappeja ja kampaus-/koulupöytä, verhot ja matto vaihdettiin ja neidin vaatteet, lelut, kirjat ja muut tärkeät tavarat järjestettiin hänen mielensä mukaan.
Meillä muutokset kuitenkin yleensä tarkoittavat että kaikki muuttuu. Tällä kertaa selvittiin maalaamatta tai tapetoimatta ja vanhemman tyttären huoneeseen ei koskettu (koska se remontoitiin ja kalustettiin täysin uusiksi vuosi sitten), mutta kaikki muut huoneet kokivat muutoksia. Ostimme itsellemme uuden sängyn (kapeamman, koska meidän välissä ei enää nuku pikkulapsia ja on mukava tuntea toinen siinä vieressä) ja vaihdoimme yöpöydän. Olohuoneesta tuli leveämpi kun tytön nurkkaus purettiin, tv sai uuden paikan ja sohvaryhmän ympärille tuli enemmän tilaa. Kaikki kirjahyllyt siirtyivät uusiin huoneisiin (meillä on paljon kirjoja) käytettävissä olevan tilan ja mahdutettavan tavaramäärän mukaisesti. Prosessi vei kolme päivää, kun kannettiin huonekaluja, kirjoja ja muuta kamaa, testattiin mikä sopii mihin ja siirreltiin elektroniikkalaitteita johtoviidakkoineen.
Onneksi sää oli sateista sorttia, koska kuumalla kelillä työ olisi ollut vielä raskaampaa. Lopulta kuopuksella oli hyvin varusteltu koulutytön huone, koristeltu pinkillä ja tyttömäisillä asioilla, ja meidän olohuone ei enää näyttänyt siltä kuin sinne olisi pinottu kaikki sukulaisten vanhat huonekalut. (Viisihenkinen perhe tarvitsee paljon säilytystilaa, ja se ei ole helppoa kolmen makuuhuoneen talossa.) Olohuoneen nurkassa on pieni alkovi ja pojan vanha sänky, siltä varalta että hän tulisi joskus yökylään. Sitä ei ehkä koskaan tapahdu, mutta minä tarvitsen taloon vielä sängyn jonka päällä on pojan nimi - kirjaimellisesti, samoin kuin tyttöjen ovien päällä on heidän nimensä.
Tähän mennessä oli kulunut puolet lomasta ja vielä oli tulossa yhtä ja toista, mutta palataan siihen toisella kerralla. Nauttikaa lapsistanne kun he ovat lähellä, jonakin päivänä huomaatte kaipaavanne jopa ainaisia valituksia ja keskinäistä riitelyä.

Singin' In The Rain

This morning I woke up with the sound of rain, pouring down like a waterfall had decided to move on our roof. It's kept going on for hours and hours with no sign of abating - what a wonderful way to spend a free Saturday in June! It's no use to do any laundry or work in the garden and visiting the local summer market is a ridiculous idea, so the only option is actually to have another cup (who am I kidding, huge mug) of coffee and sit down with the laptop. I suppose I could read as well, but perhaps I'll tell you about some things I associate with rain.
As a September child, I have always liked rain on some unconscious level. I like the way it sounds and the fresh smell afterwards, and one of my fond childhood memories is how my dad and I used to go out watching when it rained really hard. I was never afraid of thunder, either, because dad said it

was just the angels moving some rocks with a wheelbarrow.
Another memory from school years is waking up with the sound of rain when there would be a running contest or alike at school; I have never been sporty and it was just wonderful to hear the rain and know that the event would be postponed and replaced with playing volleyball, something that I was not so bad with.
Third encounter with rain that comes to mind is from my teenage. I have this cousin who used to spend a lot of time at our grandma's when we were young, and she's always been like an extra sister to me. One Easter holiday we had absolutely nothing to do and decided to go out in the pouring rain; equipped with rubber boots, raincoats and umbrellas out we went, sang, danced and played in the puddles like a couple of five-years-olds. Perhaps I won't tell how old we were at the time, but I can reveal that we would have been old enough to go to a school disco instead. One of the funniest evenings I can remember!

 I'm still intrigued with thunderstorm and lightning (did you just hear those words with Freddie Mercury's voice?) and have thought about how to make my own children not afraid of forces of nature. It's obvious that you don't go standing on an open field or under a big tree in a thunderstorm, but you can still admire the weather - a car is a very good place for that. My husband and I have sat many times on the porch, counting seconds from a lightning to the thunder boom, and all in all behaved like children watching fireworks on a new year's eve. The rain rinses everything, and after a thunderstorm the world is somehow all fresh and new - and now Freddie's voice started singing in my head "a new life is born"...
And last but not least, to honour my blog name, I must not forget Rob Mc Kenna.

He is a character in So Long, And Thanks For All The Fish, the fourth book in Douglas Adams' Hitchiker's-"trilogy". McKenna is a lorry driver who seems to take the rain with him wherever he goes. He hates the rain, but the clouds just love him and want to follow him. To prove this, he keeps a log and shows it even to scientists, who tell that he has this supernormal ability to cause rain, he is actually a Rain God. These clouds do have a silver lining, because McKenna turns his curse into a job: people start paying him for not to come to a place, as he is like a lightning conductor and can lead the rainstorms somewhere else.
Now let's finish with this uplifting song in our minds (You Tube knows if you don't):
I'm singing in the rain, just singing in the rain
What a glorious feelin', I'm happy again
I'm laughing at clouds, so dark up above
The sun's in my heart, and I'm ready for love!
Heräsin aamulla sateen ääneen, kuin vesiputous olisi muuttanut meidän katolle. Sitä on nyt jatkunut tuntikausia - mikä ihana vapaa kesäkuun lauantai! Ei hyödytä pyykätä tai touhuta puutarhassa ja markkinoille lähtö on naurettava ajatus, joten ei voi kuin ottaa toisen kupin kahvia (hah, jättimukin) ja istua alas läppärin kanssa. Voisin tietysti lukeakin, mutta taidan kertoa teille sateisia muistoja.
Syyskuun lapsena olen aina jotenkin pitänyt sateesta. Pidän sen äänestä ja jälkeen päin tulevasta tuoksusta, ja yksi mukava lapsuusmuisto on kun tapasimme mennä isän kanssa ulos katsomaan kun satoi oikein kunnolla. En koskaan pelännyt ukkosta, koska isä kertoi että enkelit siellä vain siirtelevät kiviä kottikärryillä.
Kouluaikaisia muistoja on herääminen sateeseen, kun koulussa piti olla joku juoksukilpailu tai vastaava; en ole koskaan ollut sporttinen ja oli ihana herätä, kun tiesi että sateen takia kisa siirretään ja sen sijaan pelataan lentopalloa, jossa en ollut kovin surkea.
Kolmas sademuisto on teinivuosilta. Yksi serkuistani vietti nuorena paljon aikaa yhteisen isoäidin luona, ja on aina ollut minulle kuin ylimääräinen sisko. Yhtenä pääsiäisenä meillä ei ollut kerta kaikkiaan mitään tekemistä, ja päätimme lähteä ulos kaatosateeseen; kumpparit jalkaan, sadetakit ja sateenvarjot matkaan ja menoksi, ja niin me lauloimme ja tanssimme ja leikimme lätäköissä kuin pari viisivuotiasta. En taida kertoa kuinka vanhoja olimme, mutta paljastetaan että tarpeeksi vanhoja menemään kouludiskoon, jos sellainen olisi ollut saatavilla. Yksi hauskimmista illoista mitä muistan!
Ukkonen ja salamat kiehtovat minua edelleen (kuulitko äsken Freddie Mercuryn laulavan "thunderbolt and lightning") ja olen yrittänyt että omat lapset eivät oppisi pelkäämään luonnonvoimia. Ukkosmyrskyssä ei tietenkään mennä aukealle tai ison puun alle, mutta säätä voi silti ihailla - vaikkapa auto on hyvä paikka. Olen monesti istunut miehen kanssa kuistilla laskemassa sekunteja salamasta jyrinään, ja ylipäätään ollut kuin lapset katsomassa ilotulitusta uudenvuodenaattona. Sade huuhtelee kaiken, ja ukkosmyrskyn jälkeen koko maailma on jotenkin tuore ja raikas - ja nyt Freddie alkoi laulaa päässäni "a new life is born...".
Blogini nimeä kunnioittaen täytyy muistaa myös Rob McKenna, henkilöhahmo kirjassa Terve, ja kiitos kaloista, joka on neljäs osa Douglas Adamsin liftari-"trilogiassa". McKenna on rekkakuski, joka vie sateen mennessään kaikkialle missä käy. Hän inhoaa sadetta, mutta pilvet rakastavat häntä ja tahtovat seurata häntä mihin tahansa. Todistaakseen ilmiön hän pitää sadepäiväkirjaa ja näyttää sitä lopulta tiedemiehille, joiden mukaan hänellä on yliluonnollinen kyky aiheuttaa sadetta, hän on itse asiassa sateen jumala. Näillä pilvillä tosiaan on hopeareunus, koska McKenna muuttaa kirouksensa työksi: ihmiset alkavat maksaa siitä että hän ei tule tiettyyn paikkaan, koska hän toimii kuin ukkosenjohdatin joka vie myrskyn muualle.
Päätteeksi piristävä pätkä (You Tube osaa jos sinä et), suomeksi Laulaen sateessa:
Jo saapui myrskysää, taas pilvi yllättää
laulu taivahan kannelle kaikukoon tää
Näin kulkiessain, nyt laulan mä vain
on auringonpaiste mun mielessä ain!

Never too late to have a happy youth

Hello, sorry for the long delay - it's been life as usual, first sickness, then some school stuff and family celebrations and last but not least, a child's concert trip which consumed my time and energy.

Those of you who have read my texts before know that I'm certainly not a Mother of the year - I'm plain lazy and mostly encouraging the offspring to do things themselves and become independent. But Mother Nature loves irony, and thus one of my children is very careful and wants to be perfect in everything or skip the whole thing. So I find myself explaining that good enough is good enough, one doesn't have to master everything, it's ok to stop and ask for the way, nobody really likes perfect people... This child is actually very handy and capable but doesn't believe it, and my opinion doesn't account. It's often frustrating and even annoying to keep telling that everything's going just fine, but lately I have felt like my efforts are finally giving some results.

I guess we all were insecure and not happy with ourselves in our teens, and my parents were the most embarrassing people in the world. When I look back, they were just like everybody else's family, but when you're sixteen all the troubles of the world are lying on your shoulders. I think that today's youth is more confident about this particular matter, at least my children have been seen with my husband and I in public places, and last summer I even went to a stadium concert with my older daughter. Perhaps we are just as annoying and humiliating as our parents were, but we imagine that our generation is somehow cooler than the former ones - our children are going to grow up with terrible traumas because they can't find anything to rebel about.

Last Saturday I had the rare chance to see how it would feel to be fourteen again, and to be rock even if it bothers my teenagers. Our local organizers arranged a rock music festival less than a kilometer from our home, and the main performer was one of my youth heroes.

Pelle Miljoona is a Finnish punk rock musician and writer, who started his career in the late 70's. His biggest time was in the 80's just when I was a teenager, but I never got to see him perform live back then.

Luckily he's kept touring more or less through these decades, and now I finally had the opportunity to actually see him sing all those big hits (and notice that I still remember the lyrics). It was nostalgic, a bit sad to see how we all have changed, but also encouraging - there were people older than myself, people who are now grandparents, and still they danced and sang along like those thirtysomething years had been just a dream. Age is only a number, whether you are a rock musician, a school teacher or a bus driver.

My husband had seen Pelle Miljoona on stage in the 80's but he was just as overwhelmed - it was really like falling back through some time portal, and seeing the people around jamming along was magnificent. We had both liked the artist when we were teenagers, but we never knew each other back then, and this is one more reason why it was so nice to have this experience together. Maybe our next childfree weekendtrip will be to a heavy metal concert or something like that? Many of the old time favourites seem to be touring again (like us, they refuse to be old), and one of the good things about being in your fifties is that you can afford a concert ticket and still have money left to get a hotel room, too. Anyway, it's still cheap if it helps you coping with the daily nuisances and strengthens your relationship with the significant other. Keep on rocking!

Heippa, pahoittelut pitkästä tauosta, tämä on vain elämää - ensin sairastumisia, sitten koulujuttuja ja perhejuhlia, ja viimeksi aikaa ja energiaa vei lapsukaisen konserttireissu.

Jos olet lukenut juttujani aiemmin, tiedät että en tosiaan ole mikään Vuoden Äiti - olen yksinkertaisesti laiska, ja useimmiten kannustan lapsia tekemään asiat itse ja olemaan itsenäisiä. Mutta Luontoäiti rakastaa ironiaa, ja on antanut minulle lapsen, joka on tosi varovainen ja haluaa joko tehdä kaiken täydellisesti tai jättää koko jutun väliin. Joten löydän itseni vakuuttamasta että tarpeeksi hyvä on tarpeeksi hyvä, kaikessa ei tarvitse olla mestari, on ihan ok pysähtyä ja kysyä tietä, kukaan ei oikeastaan pidä täydellisistä ihmisistä... Tämä lapsi on todellisuudessa varsin kätevä ja pystyvä, ei vain itse usko sitä, ja äidin mielipidettä ei lasketa. Usein on turhauttavaa ja ärsyttävääkin hokea että kaikki menee hienosti, mutta viime aikoina on tuntunut siltä että ponnistelut alkavat tuottaa tulosta.

Taisimme kaikki olla teineinä epävarmoja ja tyytymättömiä itseemme, ja ainakin minun vanhempani olivat maailman noloimpia ihmisiä. Nyt tajuan että he olivat aivan samanlaisia kuin muidenkin perheet, mutta kun olet kuudentoista niin kaikki maailman murheet ovat sinun hartioillasi. Nykynuoret tuntuvat olevan hieman itsevarmempia tässä asiassa, ainakin meidän nuoriso on näyttäytynyt julkisilla paikoilla minun ja miehen kanssa, ja viime kesänä olin jopa stadionkonsertissa vanhemman tyttären kanssa. Luultavasti olemme aivan yhtä ärsyttäviä ja hävettäviä kuin omat vanhempamme aikanaan, mutta kuvittelemme että meidän sukupolvemme on jotenkin coolimpi kuin edelliset - lapsillemme tulee kauheita traumoja kun he eivät tiedä mitä vastaan kapinoida.

Viime lauantaina minulla oli harvinainen mahdollisuus kokea millaista olisi olla taas neljäntoista, ja olla rock vaikka se riepookin omia teinejä. Paikalliset puuhanaiset ja -miehet järjestivät rockfestivaalin vajaan kilometrin päässä meiltä, ja pääesiintyjä oli yksi nuoruuteni idoleista. Pelle Miljoona on suomalainen punkrokkari ja runoilija/kirjailija, joka aloitti uransa jo 70-luvun lopulla. Hän oli huipulla 80-luvulla kun olin teini, mutta en koskaan päässyt silloin näkemään Pelleä livenä. 

Onneksi hän on jatkanut keikkailua harvakseen kaikki nämä vuosikymmenet, ja nyt oli viimein tilaisuus nähdä hänen laulavan kaikki ne hitit (ja todeta että sanat on vieläkin muistissa). Se oli nostalgista, vähän surullista nähdä miten me kaikki olemme muuttuneet, mutta myös rohkaisevaa - siellä oli minua vanhempia ihmisiä, ihmisiä jotka ovat jo isovanhempia, jotka tanssivat ja lauloivat mukana aivan kuin reilut kolmekymmentä vuotta olisi ollut pelkkää unta. Ikä on vain numero, olitpa sitten rockmuusikko, opettaja tai bussikuski. 

Mieheni oli nähnyt Pellen lavalla 80-luvulla, mutta oli yhtä vaikuttunut - tuntui kuin olisi pudonnut aikaporttiin, ja oli mahtavaa nähdä ihmiset jammailemassa ympärillä. Olemme kumpikin pitäneet Pellestä jo teineinä mutta emme tunteneet toisiamme silloin, ja siksikin oli hienoa tehdä tämä yhdessä. Ehkä seuraava lapsivapaa viikonloppureissu suuntautuukin hevikonserttiin tai vastaavaan? Monet vanhoista suosikeista tuntuvat taas keikkailevan (kieltäytyvät tulemasta vanhoiksi niin kuin mekin), ja yksi hyvä puoli viisikymppisyydessä on että on varaa keikkalippuun ja silti pystyy vielä ottamaan hotellihuoneenkin. Joka tapauksessa se on aika halpaa huvia jos se auttaa jaksamaan arjen pyöritystä ja vielä vahvistaa parisuhdettakin. Rokkaamaan siitä!

Mother's Day is every day

Happy Mother's Day to each and everyone out there! It is a beautiful tradition and a good reminder of that the mankind couldn't make it if there weren't mothers. Although the daily life is, in most countries, not quite as tough as is used to be, and it is easier to keep a baby alive, it is still a big task to take responsibility for a whole new human being and raise that child to become a decent adult. Not saying that the fathers wouldn't have their share to do with it, but I do claim that in many families, it is the mother who takes care of the little daily things in the children's lives, remembers the dentist's appointments, plans the birthday parties, attends the parental meetings and so on.

In our minds, we have a picture of how the Mother's Day should be celebrated: the family making breakfast in the kitchen while mom pretends to be sleeping, coffee in bed and perhaps singing a song, cards, presents and roses. And of course, lunch or dinner in a restaurant, the whole family, grandparents and friends present. This is what we have learned from movies and tv shows, where the sun is always shining in the spotless kitchen.
In real life, that's not how it goes. I don't know about you others, but I won't wait for my breakfast, because I need my coffee, and my back starts to hurt if I sleep too long. And I do not want to eat in bed, it would simply feel stupid and awkward. However, I do get a lot of self-made cards and little presents, and that's just lovely. This year I got five cards - I only have three children, but the youngest one spends several days drawing and planning and anxiously waiting for the big day to come.  (I have told my husband about twenty years ago that I'm not his mom and therefore expect nothing from him on the Mother's Day.)

Personally I have always felt that the Mother's Day is more about the grandmothers. When I was a child we would always visit my grannies and meet my parents' siblings and my cousins, the whole extended family. Now that the grannies are no longer with us, the focus has moved to the next generation, and we are celebrating my children's grandmothers. We visited my mother-in-law yesterday and will be seeing my own mother the next Saturday, she had other plans for this weekend. I discussed this the other day with a couple of colleagues, and we came to the conclusion that it has always been the grandmothers - it is the oldest generation that gets the attention, and perhaps it is exactly as it should be. They have taken care of us all and still keep worrying about us, hoping for the best but preparing for the worst, always ready to help if and when we need them.

Do you remember the "friendship books" that little school girls use to have? The ones where you tell your favourite colour, subjects at school and which boy band you like? There's always also the inavoidable question of what you'll be when you grow up. My husband once answered this "a grandfather", and that's a great career goal for anybody! So I'll set my mind on becoming a grandmother - wise, respectable, dignified and well-mannered, a great listener and even better in giving hugs and advice. It must be pointed out that this doesn't automatically include having grandchildren of my own, because you can very well be an honorary grandma to all children in the world. However, I do have three children and hope to hear little feet tapping in this house, again - maybe not in the immediate future but some day. If I can't make all those things I used to describe a grandmother, I'll focus on the hugs and listening, and probably try to slip in some advice as well, hoping that my offspring pays a little more attention than Arthur Dent.
Iloista äitienpäivää ihan jokaikiselle! Se on kaunis perinne ja hyvä muistutus siitä, että ihmiskunta ei selviäisi ilman äitejä. Vaikka elämä ei useimmissa maissa ole enää niin rankkaa kuin joskus ennen ja vauvan pitäminen hengissä on helpompaa, on silti iso haaste ottaa vastuu upouudesta ihmisestä ja kasvattaa nyytistä kunnollinen aikuinen. Toki isilläkin on osuutensa asiaan, mutta väitän silti että monissa perheissä äiti huolehtii enemmän lasten päivittäisistä jutuista, muistaa hammaslääkärit, järjestää synttärit, käy vanhempainilloissa ja niin edelleen.
Meillä on tarkka kuva siitä miten äitienpäivää kuuluu juhlia: perhe laittamassa aamiaista kun äiti teeskentelee nukkuvansa, aamukahvi vuoteessa, ehkä laulukin, kortteja, lahjoja ja ruusuja. Ja tietysti lounas tai päivällinen ravintolassa, mukana koko perhe, isovanhemmat ja ystäviä. Näin olemme oppineet elokuvista ja tv-sarjoista, joissa aurinko paistaa aina tahrattomaan keittiöön.
Oikeassa elämässä se ei mene ihan niin. En tiedä teistä muista, mutta minä en odottele aamiaista vaan tarvitsen aamukahvini, ja selkäkin tulee kipeäksi jos nukun liian pitkään. Enkä halua syödä sängyssä, se tuntuisi hölmöltä ja keinotekoiselta. Saan kuitenkin itsetehtyjä kortteja ja pikku lahjoja, ja se on aivan ihanaa.Tänä vuonna sain viisi korttia - lapsia on vain kolme, mutta kuopus viettää monta päivää piirtäen ja suunnitellen ja odottaen suurta päivää. (Miehelle sanoin parikymmentä vuotta sitten että en ole hänen äitinsä, enkä kaipaa häneltä äitienpäivälahjaa.)
Itse olen aina mieltänyt että äitienpäivässä on enemmän kyse isoäideistä. Kun olin lapsi silloin käytiin aina mummojen luona, ja tavattiin vanhempien sisaruksia perheineen. Nyt kun omia mummoja ei enää ole, kohteena on heistä seuraavaan sukupolvi, eli juhlitaan omien lasten isoäitejä. Eilen kävimme anopin luona, ja minun äitini tavataan seuraavana lauantaina, kun hänellä oli muuta menoa tänä viikonloppuna. Puhuin tästä myös parin työkaverin kanssa, ja tulimme siihen tulokseen että isoäidit ovat aina olleet pääosassa - huomio kohdistuu vanhimpaan sukupolveen, ja niin sen pitää ollakin. He ovat huolehtineet meistä kaikista ja tekevät niin yhä, toivoen parasta mutta varautuen pahimpaan, aina valmiina auttamaan jos ja kun tarvitsemme apua.
Muistatteko ystäväkirjat, joita tytöillä on koulun alaluokilla? Ne joihin merkitään lempiväri, lempiaine koulussa ja mitä poikabändiä fanittaa? Siellä on aina myös pakollinen kysymys, mikä minusta tulee isona. Mies vastasi kerran "isoisä", ja se on mahtava uratavoite kenelle tahansa! Niinpä aion joskus olla isoäiti - viisas, kunnioitettu, arvokas ja hyväkäytöksinen, hyvä kuuntelija ja vielä parempi halaaja ja neuvonantaja. Huomautettakoon että tämä ei pakosta tarkoita omia lapsenlapsia, koska voi mainiosti olla kunniamummo kaikille maailman lapsille. Toisaalta minulla on kolme lasta, ja toiveissa on vielä kuulla pienten jalkojen tepsutusta - ei välttämättä ihan lähitulevaisuudessa, mutta jonain päivänä. Jos en selviä kaikista edellämainituista isoäidin kriteereistä, koitan keskittyä halauksiin ja kuunteluun, ja jos livautan sekaan vähän neuvojakin niin toivotaan että jälkikasvu kuuntelee vähän tarkemmin kuin Arthur Dent.
Kuvan teksti: "Tiedätkö", Arthur sanoi, "juuri tälläisella hetkellä, kun minut aiotaan heittää ulos vogonien avaruusaluksesta Betelgeusesta kotoisin olevan miehen kanssa tukehtumaan ulkoavaruuden tyhjiössä, minä todella toivon että olisin kuunnellut mitä äitini sanoi minulle kun olin pieni poika."
"Kuinka niin? Mitä hän sitten sanoi?"
"En minä tiedä. En koskaan kuunnellut."